Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Vaimoke

Lukkariperheen nuorimmainen, hulivililuontoinen Kirsti, pakkonaitetaan suvun toimesta ovelalla tempulla rikkaan agronomi Latvan kanssa. Tämä ei lannista Kirstiä, joka loukkaantuneena heittäytyy nimellisrouvaksi, "vaimokkeeksi". Toisiaan seuraavat kommellukset punoutuvat vauhdikkaaksi tapahtumasarjaksi, kun puolisot yrittävät kumppanistaan henkistä niskalenkkiä. Hurmuriagronomin elämä käy hankalaksi, ja mies saa huomata, että Kirstissä on ruutia enemmän kuin tarpeeksi...

 Valtosen kirjat ovat mukavan kevyttä luettavaa ja se sopikin tähän hetkeen kun väsymys on ollut melkoinen. Ja Valtosen kirjojen lukemisen jälkeen tulee aina hyvälle tuulelle, siihen ei aivan jokainen kirja pystykään.

En tiedä onko tästä muuta sanottavaa, en oikeastaan jaksa lähteä erittelemään Vaimoketta sen kummemmin. No, kuten aikaisemmatkin lukemani Valtoset tämäkin tuntui loppuvan kesken, sitä olisi voinut lukea kyllä enemmänkin. Ja plussana sanottakoon kirjasta sen rakenne, sillä juoni etenee Kirstin kirjoittamien kirjeiden kautta. Ja tässä se toimi loistavasti!

Mutta jos jotain yhteenvetoa, niin kannattaa lukea! Koko Valtosen tuotanto muutenkin :)

Lukupäiväkirjaan.

Mari Saat; Lasnamäen lunastaja

Virolaista kirjallisuutta ei ole paljoakaan tullut luettua, joten tämä olikin ihan mieluinen ja kiinnostava aluevaltaus. Ja olihan se ihan mukava aloittaa virolaiskirjallisuuteen tutustuminen romaanilla, joka on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008.

Natalja Filippovnsa muutti Tallinnaan 1980-luvulla ja sai tyttären. Lapsen isä oli ollut vain lämmin tuulahdus Nataljan elämässä. Neuvostojärjestelmän romahdus teki viroa osaamattomasta Nataljasta toisen luokan kansalaisen, ja vielä ahtaammaksi elämä käy, kun hän saa potkut työstään. Mikä nyt eteen, kun Sofia-tyttären hammashoitokin maksaa omaisuuden?

Mikä tässä kirjassa minua sitten kiinnosti niin paljon että lainasin sen kirjastosta?
Ehkäpä juuri se että on virolaiskirjailijan tuotantoa ja virolainen kirjallisuus on alue, johon en pahemmin ole tutustunut. Toisena tärkeänä seikkana oli se, että romaani kertoo vironvenäläisestä ja siitä aiheesta olen lukenut enemmänkin, siitä kuinka he todella ovat halveksittuja, toisen luokan kansalaisia. Ja kolmantena syynä kirjan lainaamiselle oli sen pituus, vain 141 sivua, mikä sopi minulle vallan mainiosti.

Teräväpäisen, presidentin urasta haaveilevan Sofian tietämättä Natalja ryhtyy ilotytöksi. Työ tuo outoja tilanteita ja nöyryytyksiä, mutta myös mystisen ystävän, joka näyttää äidille ja tyttärelle uuden tien.

Kertomus ilotytöksi ryhtymisestä oli aika karu, mutta varmasti täyttä todellisuutta monen elämässä kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole ja on kuitenkin pakko elättää perhe. Kirjassa pohdittiinkin paljon juuri tätä "maailman vanhinta ammattia" ja se olikin ehkä kirjan parasta antia. Mitä miettii nainen, jonka päällä ähisee mies, joka tekee sen rahasta, ja mikä todella ajaa naisen myymään itseään rahasta?

Olen kuitenkin sitä mieltä että kirja jäi hieman puolitiehen. Olisin halunnut lukea enemmän. Näin lyhyeen romaaniin kaksi fokalisojaa oli liikaa, nyt kummastakin, Nataljasta ja Sofiasta, sai vain pienen pintaraapaisun. Henkilöhahmoja olisi siis voinut syventää entisestään, lihavoittaa tarinaa ainakin sadan sivun verran lisää. Paneutua äidin ja tyttären suhteeseen ja antaa myös salaperäiselle Dimalle enemmän palstatilaa. Nyt tuo mies, joka kuitenkin oli niin tärkeässä roolissa romaanin tapahtumissa jäi hieman puolitiehen, hän olisi ansainnut saada hieman enemmän.

Kirjan takakansi kertoo vielä, että Lasnamäen lunastaja on sympaattinen romaani vironvenäläisestä äidistä ja terävästä tyttärestä. Sitä se kyllä oli, mutta se olisi voinut olla vieläkin enemmän!

Lukupäiväkirjaan.

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme.

Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Se on unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis tarina ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta.

 Tämän kirjan kohdalla haluaisin olla hiljaa, mutta toisaalta taas haluan kirjoittaa siitä niin paljon. Yrittää pukea sanoiksi sen mitä olen lukenut sana sanalta, sivu sivulta. Enkä tiedä mistä aloittaisin, mistä lähtisin purkamaan sitä minkä olen juuri kokenut.

Ehkä en olisi koskaan ottanut kirjaa luettavakseni jos Pelo ei olisi ollut pitämässä meidän aineproosan kurssiamme, tai ehkä olisin, Venäjä, venäläisyys, Stalinin kauheudet ja se kaikki, ehkä olisin lukenut kuitenkin. Mutta intensiiviset kokoontumiset kirjoittamisen äärellä ehkä saivat aikaan sen että halusin nähdä miten Pelo itse kirjoittaa, kuulimmehan jo kuitenkin jotain hänen kirjoitusprosessistaan, tästä romaanista joka oli viimeistelyssä kun me ahersimme omien tekstiemme parissa.

Rehellisesti sanoen alussa en ollut saada kiinni tarinasta, kaksi eri aikatasoa, kaksi eri kertojaa, se kaikki tuntui niin irralliselta, mutta loppua kohden, niin, minä vain luin ja nämä kaksi aikatasoa kietoutuivat yhteen, kietoutuivat niin ettei niitä saanut irti toisistaan. Ja alussa koin että romaania ei voi lukea niin paljoa yhdellä istumalla, että se vaatii niin paljon. Mutta loppua kohden se vei mukanaan, Pelon kerronta oli niin voimakasta, niin intensiivistä että halusin lukea luvun toisensa jälkeen, halusin ettei se lopu koskaan, että sanat jatkuisivat.

Ja tarina toimi, se otti mukaansa, sen henkilöt olivat niin lähellä ja silti jo niin kaukana historiassa, ja vaikka aikaa kului hyvin vähän, siinä tapahtui niin paljon, tapahtui konkreettisesti mutta tapahtui myös sanojen takana, rivien välissä, minun ajaatuksissani. En osaa sanoa sitä paremmin, en tiedä miten kirjoitaisin sanoiksi sen kaiken mitä luin, missä olen elänyt noiden 522:n sivun aikana. Eikä minun tarvitsekaan, riittää että itse tiedän ja muille sanon että kannattaa lukea itse. Lukea ja elää tarina, antaa sen viedä mukanaan.

En enää ihmettele miksi Jokapäiväinen elämämme on saanut ylistävää palautetta, miksi se on nostettu niin korkealle. Minäkin nostan koska en voi muutakaan. Voin vain kuvitella kuinka työläs tämän romaanin kirjoitusprosessi on ollut, taustatöineen, runojen maailman, historian ja kuin lihaa ja verta olevien henkilöiden kanssa. Tiedän että kirjoitan ylisanoja, mutta suljin juuri kirjan luettuani viimeisenkin sivun. En halunnut odottaa huomiseen, sillä halusin kirjoittaa tästä romaanista siinä intensiivisessä tunnelmassa, johon romaani minut vei. Se vei ja minä vain ihailen.

Lukupäiväkirjaan.

Lisa Genova; Edelleen Alice

Alice Howland on viisikymppinen älykäs ja viehättävä nainen, jolla on kelpo aviomies ja kolme aikuista lasta. Hän on urallaan menestynyt ja saavutuksistaan ylpeä. Hän on hajamielinen aivan kuten muutkin, kunnes unohduksia eivät enää selitä stressi, kiire eivätkä vaihdevuodet.

 Sain tämän kirjan lainaan ystävältäni ja täytyy sanoa, että oli sitten pysähdyttävä kirja. Se kertoo alzheimerintautia sairastavasta Alicesta, joka kamppailee oman rapistuvan mielensä kanssa, se kertoo elämästä, joka tuntuu murentuvan käsiin. Se kertoo tuskasta ja peloista, mutta ehkä ennen kaikkea surusta, siitä kuinka tuntuu että kaikki lipuu pois käsistä.

Edelleen Alice on syväsukellus alzheimerintaudista kärsivän ihmisen mieleen, silmät avaava kertomus taudista, jossa yhteydet katkeavat eivätkä paikat ja ajat, sanat ja kasvot enää löydä toisiaan. Alicen kokemuksista muodostuu vaikuttava tutkielma identiteetistä, rakkaudesta ja merkityksellisen elämän ehdoista. Vaikka ulkopuolisen silmin Alice näyttää kadottaneet otteen elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni.

En allekirjoita täysin takakannen tekstin viimeistä virkettä. Sillä minusta tuntui enemmän, että päivä päivältä Alice tunsi itse lipuvansa jonnekin kauas, otteensa lipeävän arkisestä elämästään. Kirjassa oli onnistuttu välittämään se sekasotku, jollaiseksi mieli oli muuttunut, se epävarmuus ja unohdukset, normaalin elämän monimutkaistuminen ja se kuinka nimet unohtuivat, kuinka ei enää tunne ihmisiä ympärillään. Tämän kaiken lisäksi kirja kertoo myös lähipiirin reaktioista, tuskasta ja surusta, luopumisesta. Se kertoo myös siitä kuinka erilaisia me ihmiset olemme, kuinka eri tavalla reagoimme asioihin ja tapahtumiin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo siitä rakkaudesta, joka kantaa loppuun saakka, siitä rakkaudesta jota ei voi mitata, jota vain on.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Anna minun rakastaa enemmän

Olla hän joka jotain merkitsee, laulujen hän. Olla hän jota rakastetaan, kaivataan tai vihataan; hän joka löydetään tai jätetään taakse. Elää ihmisten mielissä, elää ikuisesti.

Juha Itkosen toinen romaani, viimeinen jonka luin. Luin ja haltioiduin. En innostunut esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä, ihmettelin enemmänkin sen saamaa hehkutusta. Mutta tämä, tämä vei minut mukanaan.

Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä. Molemmilla heillä on, tahtovat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties - tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Olen katsonut Anna minun rakastaa enemmän -romaania kirjaston hyllyssä useampaan otteeseen, mutta sen aihepiiri, musiikkimaailma, ei ole sykähdyttänyt. Mutta nyt kun olen tietoisesti lukenut Itkosen tuotantoa läpi tämäkin oli edessä. Ja ennakkoasenteeni muuttuivat hyvin nopeasti. Vaikkakin välillä musiikkiasiaa tuntui olevan hieman liikaa, hieman liian yksityiskohtaisia asioita tietyistä artisteista tai muuten vain musiikkiin liittyvistä jutuista. Mutta se tuntuu olevan Itkosen juttu, sillä kutakuinkin jokaisesta hänen romaanistaan löydän saman, jonkin aihepiirin johon sukelletaan syvälle, hyvin syvälle. En sano että se olisi huono juttu, mutta välillä mietin onko se hyväkään.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata hänet, jonka olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?

 Jos tuo musiikkiteeman yksityiskohtaisuus ärsyttikin hieman niin tarinallisesti Itkonen on onnistunut kuten myös henkilöiden kohdalla. Hän on onnistunut punomaan näennäisesti yksinkertaisen tarinan, joka kuitenkin osoittautuu aivan joksikin muuksi, niin erilaiseksi kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Itkonen menee syvälle henkilöihinsä, hän elää ja hengittää heidän kanssaan ja se välittyy kirjan sivuilta. Nämä henkilöt olivat eläviä, hyvin eläviä.

Olen nyt lukenut Juha Itkosen koko tuotannon, tai siis romaanit läpi. Olen ihastunut ja haltioitunut, mutta toisaalta on ollut positiivista että jokin asia kussakin romaanissa on aina myös ärsyttänyt. Mutta nostan tämän Anna minun rakastaa enemmän -romaanin parhaimmaksi tähänastisista. Vaikka se aihepiiriltään oli varmasti kaikkein kauimpana minusta se oli intensiivisyydellään ja tunnelmallaan lähinnä minua, tai se tuli lähelle. En osaa sitä oikeastaan pukea sanoiksi mikä tässä kirjassa oli se jokin. Siinä vain oli sitä jotain. Ja kirjan nimi on ihana, sitä ihailen edelleen!

Lukupäiväkirjaan.

Hilja Valtonen; Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtosta löytyy omasta kirjahyllystänikin jonkin verran, mutta kerrankin kirjastosta löytyi joku sellainen, jota en vielä ole lukenut. Nykyhetken tyttölapsi oli taattua Valtosta, sen luki nopeasti ja se sai hyvälle tuulelle.

Parikymppinen neito Anja Utria viettää kesää tätiensä huvilalla Saimaan saaressa. Ongelmia aiheuttaa kuitenkin jo heti alkuun saaren uusi nuori omistaja Tuomas Ollikainen. Tämä nimittäin osoittautuu naisten vihaajaksi rakkaudessa kokemansa epäonnen vuoksi. Anjan on naamioiduttava 14-vuotiaaksi huijatakseen miestä, eikä seikkailujen täyteisestä kesästä puutu yllätyksiä ja sattumia.

Mies, nainen, tapahtumia ja sattumuksia ja lopulta..., no, Valtosta lukeneet tietävät että yleensä ne kirkon kellot soivat viimeisillä lehdillä. En tiedä mitä tästä kirjoittaisin enkä tiedä onko tarpeenkaan. Ehkä nostan nämä vanhat kirjat jonnekin jalustalle enkä jaksa puuttua niiden epäkohtiin, ehkä niin myös nyt. Nykyhetken tyttölapsi on kirjoitettu vuonna 1937 ja sen kautta saa hyvän kuvan tuosta ajasta ja ihmisistä. Toisaalta ihmiset ja tapahtumat ovat kuitenkin myös sellaisia että kaikki se olisi voinut tapahtua myös nykyhetkessä.

Kirja sai minut hyvälle tuulelle, siinä se kai yksinkertaisuudessaan, eikä aina kai muuta tarvitakaan. Yksi miinus oli se että loppuratkaisu tuli kyllä niin nopealla syötöllä ettei perässä meinannut pysyä. Aivan kuin kustantajalta olisi ollut tietty sivumäärä, jota teksti ei saanut ylittää ja loppujutut piti ahtaa yhteen lukuun. Mene ja tiedä, mutta ei sekään nyt sentään lukunautintoa pilannut!

Lukupäiväkirjaan.

Mitch Albom; Tiistaisin Morrien luona

Pitkästä aikaa kirja omasta hyllystä. Siellä onkin lukemattomia lukemattomia kirjoja...

Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch saa tietää, että Morriella oli vakava, lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, oikeisiin ihmisiin ja se tekikin tästä erilaisen. En lukenut sitä kaunokirjallisuutena, sillä eihän se ollut sitä. En tarkkaillut sen kaunokirjallisia keinoja tai muuta sellaista, vaan keskityin vain lukemaan. Keskityin siis itse sisältöön ennen kaikkea muuta.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhenemisesta sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Monta kertaa kirjan sivuilla Morrien puhuu siitä kuinka ihmiset eivät osaa elää, tai elävät vain puoliteholla. Että usein vasta kuoleman kohtaaminen herättää meidät, se kun saa tietää ettei elinaikaa ole enää paljoakaan jäljellä, vasta silloin huomaa ja ymmärtää elämän merkityksen, sen ainutlaatuisuuden. Jos saisin kuulla että kuolen pian, mitä tekisin? Sitä mietin useampaan otteeseen kirjaa lukiessani. Mitä sinä tekisit?

Kun Morrie tiesi pian kuolevansa, hän antoi Mitchille viimeisen, arvokkaan lahjan: kyvyn nähdä oma elämänsä muunakin kuin pelkästään rahan ja maineen tavoitteluna.

Kuinka moni ihminen elää elämäsä huomaamatta sen arvokkuutta? Ja kuinka usein me elämme säästöliekillä, odottaen että sitten tulevaisuudessa minä teen sitä ja sitä. Mutta entä jos huomista ei koskaan tulekaan? Entä jos tulevaisuus on se päivä joka meillä on elettävänämme, sillä hei, ollaan rehellisiä. Kukaan ei tiedä herääkö enää seuraavana aamuna. Jos en heräisi, olisinko tyytyväinen siihenastiseen elämääni? Olenko elänyt sen niin että voisin kuolla hymy huulillani?

Teos kuvaa näitä miesten yhteisiä hetkiä. Se kertoo surullisista asioista, mutta myös anteeksiannosta, ilosta ja rauhasta.

Kenellekään ei liene yllätys että Morrie todella kuolee kirjan aikana, joten voin siitä tässä kirjoittaa pilaamatta lukunautintoa keneltäkään. Vuodatin muutaman kyyneleen, lopussa useammankin, sillä se kaikki oli hyvin surullista. Mutta toisaalta kirja toi kuoleman niin arkiseksi, jokapäiväiseksi asiaksi, jota se kyllä oikeasti onkin, sillä joka päivä maailmassa, Suomessakin, kuolee ihmisiä. Kuolema on vain jokseenkin ulkoistettu yhteiskunnastamme, siivottu pois tietoisuudesta.

Pidän kirjoista, jotka saavat minut ajattelemaan, pohtimaan myös omaa elämääni. Tämä oli sellainen! Oli luonnollista miettiä omaa kuolemaa, havahtua siihen tosiasiaan että se voi teoriassa tapahtua milloin vain. Tietenkin toivon eläväni vielä pitkään, mutta koskaan ei tiedä. Eikä tämä oman kuolevaisuuden ymmärtäminen ollut se suurin ahaa-elämys, olen tainnut sen tietää jo aikaisemminkin ;) Mutta se mitä kirja laittoi pohtimaan oli se, onko minun elämäni sellaista että voisin kuolla? Elänkö tämän päivän täysillä?

Morrie kertoi kirjassa että kyllä hänkin heräsi välillä aamulla surullisena, tajuten kuolevansa, menettävänsä otteensa. Hän kertoi itkeneensä sen vuoksi, pyörineensä itsesäälissä ja siihen hänellä todella oli oikeus. Mutta se miten Morrie eroaa monesta muusta oli se, että tämän jälkeen hän päätti että nyt riittää itsesääli. Tämä on uusi päivä ja hän on vielä elossa!

Tämä asenne kun olisi meillä kaikilla! Wau, uusi päivä ja minä elän tänään!

Lukupäiväkirjaan.

Siri Hustvedt; Kesä ilman miehiä

Vapiseva nainen taisi nostaa Suomessakin Hustvedtin kaikkien tietoisuuteen. Itse en kyseistä kirjaa ole vielä lukenut, kirjastoautolla kylläkin selaillut, mutta se ei innostanut. Aiheena ehkä kylläkin, mutta pikaisen selailun myötä se osoittautui melkoiseksi tietokirjaksi kyseisen sairauden osalta, joten...
Mutta ei ollut tarkoitus kirjoittaa Vapisevasta naisesta vaan Hustvedtin toisesta kirjasta; Kesä ilman miehiä.

Kun aviomies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ilmoittaa haluavansa pitää taukoa avioliitosta, Mia Fredricksen saa hermoromahduksen. Toivuttuaan ensi shokista hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä helmoihin. Yksin vuokraamassaan talossa hän raivoaa, puhisee ja valittaa surullista kohtaloaan.

Ideana hyvä. Todenmukainen. Kuinka monen muu puoliso nykypäivänä haluaa pitää taukoa, tai erota?

Hitaasti Mia tulee vedetyksi ympärillään olevien ihmisten elämään. Hän vaikuttuu siitä palavasta elämänhalusta, jolla hänen äitinsä ja tämän läheiset ystävät suhtautuvat hiipumisen vuosiinsa. Hän tutustuu naapurin nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Hän seuraa vetämänsä runopajan teinityttöjen juonia ja pikkumaisia julmuuksia.

Mielenkiinto heräsi lisää. Keski-ikäinen nainen (kasvatustieteiden esseeni!), vanhukset (kakksokässärini!) ja runopajan vetäminen nuorille (haaveeni kirjoittamisen opettamisesta!). Hei, tämähän voisi olla hyvä kirja, haluan lukea lisää!
Ja kun luen lisää mietin vähän väliä pitäisikö lopettaa kesken. Kirja on jotenkin sekava, siinä on liikaa kaikkea. Tarina on hyvä, juoni toimii ja henkilöhahmot mielenkiintoisia ja uskottavia. Mutta se kaikki muu.
Tekstiä kommentoiva kertoja tulee mukaan puolessa välissä romaania ja se ärsyttää. Kertoja, joka puhuttelee lukijaa, se on jotenkin niin...en tiedä. En vain pitänyt siitä. Ja sitten se, että kirja oli täynnä yletöntä snobbailua kirjailijan lukeneisuudella. Ehkä se kolahti vain siihen heikkoon kohtaani, minä kun en ole korkealle kouluttautunut, en omaa hillitöntä akateemista tietoutta. Ja kyllä, olihan kirjan päähenkilö ties minkä alan professori ja kokoelmia julkaissut runoilija, mutta silti se yletön runojen siteeraaminen tai viiden sivun luennot naisten ja miesten eroista tai muista hienoista tieteellisistä jutuista olivat liikaa. Aluksi yritin lukea kaiken, mutta loppua kohden hypin yhä useammin näiden kohtien yli. Jos haluan lukea tietokirjan lainaan sellaisen!

Mia pohtii rakkautta ja avioliittoa, käy läpi muistoja ja miettii, onko paussi sittenkään kaiken loppu.

Rehellisesti sanoen kirja ei sytyttänyt minua missään vaiheessa. Luin sen loppuun vain siksi että olin lukenut sitä jo niin pitkälle ja sen myötä voin kirjoittaa siitä kriittisen arvion tänne blogiini (josta on hyötyä miten?). Ja tämän kirjan lukeminen aiheutti kyllä sen, etten taida enää sen kummemmin yrittää tutustua Hustvedtin muuhun tuotantoon. Koen nähneeni tarpeeksi.

Lukupäiväkirjaan.

Enni Mustonen; Kultarikko

Löysinpä kirjastomme pikalainahyllystä Pohjatuulen tarinoita -sarjan kolmannen ja viimeisen osan, Kultarikon. Kirja oli lainatyyppinsä mukainen pikalaina, sillä se tuli luettua vuorokaudessa. Mutta se ei kylläkään tarkoita sitä, että kirja olisi mitenkään huono. Itse asiassa havahduin siihen, että puolustelin itselleni kirjan lainaamista, että tämä nyt on tällainen välipala muun lukemisen välissä ja ja ja. Miksi ihmeessä? Väitän osasyynä olevan sen että koulussa minuun on saatu iskostettua määritteitä siitä mitä on hyvä kirjallisuus ja mikä ei niinkään. Enkä minä tahdo ajatella niin. En todellakaan tahdo!

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa. Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Päätin lukea tyytyväisenä tämänkin kirjan ja annoin itseni nauttia siitä täysin siemauksin. Ei tarvinnut pitää taukoja eikä hengähtää, odotin vain että saisin lukea lisää! Olkoon romantiikkaa, olkoon kevyttä kirjallisuutta, mutta ainakin se on hyvin kirjoitettua sellaista. Taas kerran Mustonen on tehnyt paljon taustatyötä kirjaa tehdessään, tarkkoja yksityiskohtia löytyy vaikka kuinka. Mutta ennen kaikkea kirjassa mukanaan vei itse tarina, sen sijoittuminen Suomen Lappiin ja elämänmenoon siellä.

Jos jotain kritiikkiä annan se koskee koko trilogiaa. Se oli mielestäni aivan liian typistetty, aivan liian lyhyt. Jokainen kirja toimii kyllä myös itsenäisinä romaaneina, mutta itse olisin kaivannut lisää. Kolme kirjaa, kolme sukupolvea ja edellisen myöhemmät vaiheet yleensä kerrottiin seuraavan kirjan alkulehdillä. Olisin kaivannut sitä että jokaisesta trilogian päähenkilöstä olisi kerrottu enemmän, näistä myöhäisemmistä vaiheista myös. Ei niin että avioerot ja kuolemat kuitataan sivulauseessa vaan  että ne olisivat saaneet enemmän tilaa, omat sivunsa, sillä sitä se elämä on.

Mutta se siitä. Kannattaa lukea koko trilogia jos sukupolvitarinat kiinnostavat. Tai Lapin sota, tai suomalaisena ulkomaille lähteminen. Tai vieraat kulttuurit. Tai omille juurilleen palaaminen...

Lukupäiväkirjaan.

Andreï Makine; Ranskalainen testamentti

Makinen tuotannon läpi lukeminen jatkuu selkeästikin, sillä nyt voin kirjata luetuksi myös Makinen läpimurtoteoksen, Ranskalaisen testamentin, joka on voittanut mm. Goncourt-palkinnon, lukiolaisten Goncourt-palkinnon ja Médicis-palkinnon.

Kesälomallaan pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella helteisen aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvistusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikovat oven auki neuvostotodellisuuden arjesta ihmemaailmaan.

Aikuinen mies muistelee lapsuuttaan, elämäänsä Neuvostoliitossa, mutta sitäkin tärkeämpään rooliin romaanissa nousee pojan ranskalaisperäinen isoäiti, joka kertoo lapsenlapsilleen tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Pieni poika omaa uskomattoman eläytymiskyvyn, joka meinaa myös koitua hänen kohtalokseen. Muistot risteilevät, aikuinen muistelija kyseenalaistaa niitä, mutta silti sadunhohtoiset kuvat piirtyvä pojan mieleen pysyvästi, halusi hän tai ei.

Parveke leijuu aron yllä, ja poika näkee edessään Pariisin suuren tulvan, kaupungin talorykelmät, katedraalien huiput, lyhtypylväät. Isoäidin säilyttämät kellastuneet sanomalehtileikkeet ja vanhat valokuvat lumoavat pojan. Isoäidiltä hän myös perii rakkauden ranskan kieleen ja kirjallisuuteen.

Romaanin pohjana ovat Makinen omat elämänvaihee. Se on koskettava ja välillä raankin todellinen kertomus elämästä, pienen pojan kasvamisesta aikuiseksi. Kuitenkin tätäkin suurempaan rooliin nousee isoäiti Charlotte ja hänen elämänsä, ehkä ennen kaikkea hänen menneisyytensä, jonka lumoihin pieni poika joutuu ja jota kohti hän kurkottaa jollain tavalla koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ranskalainen testamentti tuntuu olevan ennen kaikkea kunnian osoitus edesmenneelle isoäidille, se on kauniisti kerrottu tarina isoäidin elämästä, mutta myös sen heijastuksesta seuraaville sukupolville.

Isoäiti Charolotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain erikoisella ja groteskillakin tavalla toisaalta venäläinen suljettu yhteiskunta ja kansan kärsimykset, toisaalta keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta uskomattomalta, kuin sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä. Kun hän aikuisena muuttaa Ranskaan maa on hänelle tavallaan tuttu mutta myös täysin vieras.

Ajankuvaus sotien jälkeisestä Neuvostoliitosta on koskettava. Se piirtää lukijan silmien eteen realistisen kuvan todellisuudesta, kansan elämästä pommitusten jälkeen, sen jälkeen kun hengissä selvinneet palaavat rintamalta kotiin, jos sellaista enää on olemassa ja se kertoo myös elämästä, joka oli pitkään suurta kamppailua pysyäkseen hengissä. Kuitenkin Makine piirtää eteeni myös omalla tavalla kauniin kuvan venäläisestä pikkukylästä Siperian perukoilla, kylästä, joka elää oma elämäänsä ja jossa ihmiset selviävät, ainakin seuraavaan päivään.

Välillä romaania oli raskas lukea. Joskus pääsin eteenpäin vain muutaman sivun kun oli jo pakko pitää taukoa tai jättää lukeminen siltä erää. Ehkä sen teki aihe raskaudellaan, mutta ennen kaikkea ehkä sen tietynlainen sekavuus, joka aiheutti sen ettein aina meinannut pysyä mukana. Mutta se ei himmentänyt lukukokemustani. Vaikka rehellisesti sanoen kirjan luettuani ajattelin sen olleen ihan hyvä, mutta ei sen enempää, mutta kirjoittaessani ylös ajatuksiani kirjasta huomaan sen olleen kuitenkin enemmän kuin ihan hyvä. Ehkä se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, hitaasti ja sille aikaa antaen. Mutta vaikutti se näinkin, vaikutti sitten kuitenkin.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Myöhempien aikojen pyhiä

Kuten edellisistä on jo tullut ilmi olen päättänyt lukea Itkosen tuotannon läpi ja nähtävästi melko käänteisessä järjestyksessä kylläkin. Nyt olen siis päässyt käsiksi Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä ja aloinkin lukea sitä suurella mielenkiinnolla.

Kaksi mormoninuorukaista saapuu Salt Lake Citystä lähetystyöhön Suomeen. Viikosta toiseen David ja Mark kiertävät polkupyörillään hiljaista pikkukapunkia, joka hylkii heitä kuin tautia. Tiivis yhteiselämä hiertää, Mark pyrkii kaikessa niskan päälle.

Mielenkiintoinen aihevalinta ja olin oikeastaan vähän epäileväinen koko homman suhteen. Mutta päätin lukea silti. Ja ehkä se toimi. Ei niin hyvin kuin odotin, mutta kyllä tarina puolessa välissä kirjaa vei minut mukanaan. Kyllä, niin kauan siinä meni ja yleensä olen luovuttanut jo tuossa vaiheessa jos ei ole napannut, mutta Itkosen kohdalla toiveeni olivat korkealla.

Davidilla on takanaan tuskallinen menetys, ja kun usko, toivo ja rakkaus tulevat lihaksi naapurin Emman hahmossa, hauras mieli järkkyy. Millainen Jumala voi määrätä yhden ihmisen kannettavaksi tällaisen syyllisyyden taakan? Kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi saadakseen luvan rakastaa?

 Itkonen on tehnyt melkoisen taustatyön kirjan suhteen, oletan siis faktojen pitävän paikkaansa. Välillä tuntui että olin lukemassa tietokirjaa, saamassa hervotonta infopläjäystä mormoneista ja heidän uskonnostaan. Enkä oikeastaan olisi kaivannut sitä. Kritisoin siis hieman välillä olleita Markin sähköpostiviestejä, jotka sisälsivät omaan makuuni aivan liikaa informaatiota, aivan liikaa. Toisaalta taas ihailin sitä kuinka nuo sähköpostiviestit oli kytketty tarinaan mukaan ehkä hieman yllättävälläkin tavalla ja parasta oli tietenkin se, että lukijana itse sai jossain vaiheessa kokea sen ahaa-elämyksen ja se kerrottiin vasta myöhemmin itse kirjassa.

Juha Itkosen kirkas kieli ja vangitseva kerronta pakottavat lukemaan eteenpäin. Teos on paitsi moraalisfilosofinen sukellus uskon olemukseen ja ihmisyyden ytimeen, myös ikkuna Suomeen. Miltä näyttää pyhän amerikkalaispojan silmin tämä outo, vaitonainen maa, jossa vähät talot ovat etäällä toisistaan ja ovien kanssa on niin perin hankalaa?

Jos olen aivan rehellinen en ymmärrä miksi juuri tämä romaani on ollut myös Finladia-palkintoehdokkaana ja onpa se saanut Kalevi Jäntin palkinnonkin. Uskon että ilmestyessään romaani sai paljon huomiota juuri aiheensa vuoksi, mutta romaanillisesti...en kyllä nosta sitä kovinkaan korkealle. Ja jos vertaan kirjaa Itkosen myöhempään tuotantoon ovat ne huomattavasti parempia. En tiedä mikä tässä kirjassa minua niin tökki, mutta tämä oli minun subjektiivinen lukukokemukseni.

Mutta plussaa pitää kyllä antaa kirjan loppuratkaisusta. Se on Itkosen tyylin mukaan niin avoin, että ei rajaa. Sen jälkeen voi tapahtua mitä vain. Itse tietenkin odotin, että David herää todellisuuteen, heittää koko uskonsa romukoppaan ja ratsastaa Emman kanssa auringonlaskuun vapaana kuin taivaan lintu ja ehkä löytäisi todellisen uskon elämäänsä. Näin tietenkin voin kuvitella tapahtuvan sen jälkeen kun viimeiset sanat on luettu...

Lukupäiväkirjaan.

Joonas Konstig; Totuus naisista

Alkuvuodesta luin Konstigin esikoisteoksen Kaikki on sanottu ja pienestä kritiikistä huolimatta pidin siitä. Konstig oli myös koulussa omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla kirjailijavieraana ja kirjailijan ilmielävänä nähtyään kirjatkin saavat uutta vivahdetta. Jo silloin vierailullaan Konstig kertoi tästä uutukaisestaan, ajatuksesta mistä se lähti.

Romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista.

Siinä se kai yksinkertaisuudessaan. Äitinä samaistuin kirjan isän, Tapani Koskikarin, ajatuksiin. Huoleen kahdesta tyttärestään, avuttomuuteen ja ymmärrykseen siitä että kaikkea ei kuitenkaan voi lapsen puolesta tehdä. Ja silti yrittää kaikkensa.

Totuus naisista kertoo Tapanista, Roosan isästä. Se kertoo lukioikäisestä Roosasta ja nuoresta miehestä, johon hän ihastuu. Se kertoo naisista - ja miehistä, jotka yrittävät rakastaa heitä.

Totuus naisista kirjan nimenä ehkä on hieman suureellinen, tai antoi ennakko-odotuksia ennen lukemisen aloittamista. Mutta se ehkä oli ideanakin ja kukapa sitä osaisi kertoa totuutta naisista, ei niin kukaan kun eivät kai naiset itsekään. Kirjan keskiössä on Tapanin naiset: vaimo Tiina, tyttäret Ronja ja Roosa, naiset joita Tapani rakastaa, joita hän yrittää ymmärtää ja joiden kautta hän löytää totuuden, ei ehkä naisista, vaan siitä ettei sitä totuutta ehkä ole olemassakaan. Ja mikä on totta, mikä totuutta ja mikä kuvitelmaa?

Joonas Konstig kirjoittaa kirkasta, komeaa lausetta ja vahvaa tarinaa, joka imee lukijan mukaansa

 Allekirjoitan. Jos Kaikki on sanottu -romaanin vahvuus oli dialogi niin Totuus naisista -romaanissa keskityttiin intensiiviseen kerrontaan, dialogi oli taka-alalla ja tätä arvostan. Sitä että kirjailija ei jää toistamaan totuttua, sitä mistä on esikoisteoksensa kohdalla saanut loistavaa palautetta. Arvostan sitä että kirjailija uskaltaa muuttua, kokeilla uutta.

Totuus naisista on karu ja kohtalokas ajankuva, analyysi ihmiseläimestä, näkemys kuolemattomuudesta.

Lukupäiväkirjaan.

Rakel Liehu; Helene

Rakel Liehu katsoi kauan Helene Schjerfbeckin kuvia ja lähti vuosien matkalle etsimään ihmistä ja elämää niiden takaa. Matka vei elämyksiin ja purkautui romaaniksi, jossa kirjailija rakentaa taiteilijan elämän täyden kaaren. Teos kertoo tinkimättömästä lahjakkuudesta, aistivoimaisesta naisesta, salatun rakkauden kokemuksista. Ja avaa oven viimeisen huoneen yksinäisyyteen, puhuttelevan paljaiden omakuvien luo.

Helene Schjerfbeck on yksi inspiraation lähteeni, innoittajani, vaikka se kuulostaakin niin hassulta. Rakkaus Scjerfbeckin taiteeseen syttyi seitsemisen vuotta sitten kun olin silloisen lukupiirini kanssa Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn. Opastus antoi paljon, samoin näyttelyä ennen luettu Riitta Konttisen kirjoittama Oma tie -elämäkerta. Viime syksynä kävin Ateneumissa katsomassa Schjerfbeckin näyttelyn ja odotan vain seuraavaa..

Kuolema ja elämä lähekkäin, tyyninä, imien toisistaan voimaa ja viisautta.

Mutta itse kirjaan sitten,

Siinä oli paljon tuttua, kaikkea sitä mitä olen lukenut aikaisemmin. Siksi se tuntuikin niin todenmukaiselta, välillä unohdin että se kuitenkin on vain fiktiota, joka kylläkin pohjautuu faktoihin.
Mutta Liehu onnistui siinä, että romaani oli kuin Schjerfbeck itse. Tinkimätön, lahjakas, taitava, syvä ja lähelle tuleva. Minä haltioiduin, todellakin haltioiduin. 513 sivua intensiivisyyttä ja silti toivoin ettei se olisi loppunut koskaan. Olisin voinut lukea, olisin voinut elää mukana edelleen.

Pelkistyksen mestaria Liehu kuvaa intiimisti vahvoin vedoin, jotka ovat kuin taitelijan omasta siveltimestä. 

Runoilijana Liehu onnistui vaativassa tehtävässään. Tekstissä oli siis ehkä myös Liehua itseään. Hänen runomaisuuttaan, hänen hengitystään. Mutta tekstistä kuultaa kuitenkin läpi se, että Liehu on hengittänyt Schjerfbeckin taidetta, viettänyt aikaa hänen taulujensa äärellä, kuunnellut mitä niillä on hänelle sanottavaa.

Aluksi tekstin rikkonaisuus, jatkuva ajassa liikkuminen, kronologisuuden täydellinen puuttuminen häiritsi, mutta jossain vaiheessa kirjaa unohdin sen täysin ja ajattelin että juuri näin tämä on pitänyt kirjoittaa.

Kirjan viimeiset sivut ovat ehkä romaanin syvimmät. Kuolema on lähellä ja taiteilija yksin huoneensa hämäryydessä. Sanoja, jotka piti lukea hitaasti, sanoja, joihin piti palata uudestaan. Ja sitten enää hiljaisuus, viimeiset sivut, taustaa ja faktoja.

 Omakuvani alkavat olla enemmän kuin minä. Ne ovat alkaneet surra, ne pystyvät suurempaan suruun kuin minä pystyn! Osa minusta on jo poissa, pyyhkiytynyt sumuun.

Lukupäiväkirjaan

Andreï Makine; Elämän musiikki [La musique d'une vie]

Nuori pianisti Aleksei Berg valmistautuu ensikonserttiinsa vuonna 1941. Hänellä on edessään hieno ura ja todennäköisesti myös avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Kohtalo - Stalinin puhdistukset - heittää hänet kuitenkin toisille raiteille. Konserttiaan hän ei voi pitää, vaan joutuu pakenemaan henkensä edestä.

 Andreï Makine, suuri ihastukseni. Uskomaton kynätaituri, joka kirja toisensa jälkeen vie mukanaan. Jos Ikuisen rakkauden kosketuksia ei sytyttänyt minua Veran tavoin, Elämän musiikki ylsi jo yli Verankin. Kirjassa oli vain 111 sivua, mutta asiaa sitäkin enemmän. Siinä oli jotain syvää intensiivisyyttä, joka imaisi syövereihinsä. Se pakotti lukemaan, ahmimaan kirjaa sivun toisensa jälkeen.

Aleksein tie vie Moskovaan ja Ukrainaan. Hän ottaa väärän henkilöllisyyden ja joutuu sotaan. Rauhan tultua hän pääsee nauttimaan paremmista oloista, joskin elää koko ajan paljastumisen pelossa. Uudet vastoinkäymiset muuttavat kuitenkin vääjäämättä kaiken.

Karu, mutta kuitenkin niin kaunis kertomus siitä kuinka jokainen venäläinen joutui pelkäämään ilmiantamista, aiheettomasti useimmiten. Kun oli mahdollisuus joutua Siperiaan mistä syystä tahansa eikä kehenkään voinut luottaa. Ja pakomatka, pakeneminen kaikkea sitä mitä joskus oli ollut, mitä olisi voinut olla. Kun hengissä pysyminen vaati unohtamaan kaiken, olemaan joku muu. Ja palaako koskaan entiselleen? Onko mikään koskaan entisellään?

Kirjan takakannessa todetaan että tämä romaani on ihmisen henkisen voiman ylistys. Että Makinen osoittaa, miten vähäeleinen kerronta voi olla pajonpuhuvaa. Olen samaa mieltä. Niin samaa mieltä.

 Hän tajusi että kaiki mitä hänellä oli elämästä jäljellä tiivistyi siihen heikosti keväiseen tuulahdukseen, auringon ilmavaan ja usvaiseen loistoon, jään alla heräävän veden tuoksuun.

Oi Makine, veit taas mukanasi. Ja ei kai yllätys että lukemista on jo odottamassa seuraava, Ranskalainen testamentti nimittäin...

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Seitsemäntoista

Sanotaan ettei totuus pala tulessakaan. Fiktio sen sijaan palaa oikein hyvin.

Päätin sitten aika pitkälti lukea Itkosen koko tähänastisen tuotannon läpi kun nuo aikaisemmat luetut ovat olleet hyviä. Oikeastaan erittäin hyviä. Kirjaston hyllystä nappasin seuraavaksi luettavaksi Seitsemäntoistan, koska siitä olen kuullut niin paljon hyviä arvosteluja, kehuja ja sanoja, kannattaa lukea, mielenkiintoinen kirja.

90-luvun alussa oli kesätyö, Doors ja huumaava nuoruus. Mutta olivatko asiat niin kuin kirjailija Julius Ilonen ne muistaa.

 Mitä tästä kirjoittaisin. Oikeastaan olin pettynyt, odotin jokseenkin hieman enemmän. Kohti ja Hetken hohtava valo olivat sellaisia, joita ahmin, joiden jälkeen olo oli haltioitunut. Ne olivat juoniensa yksinkertaisuudesta ja tarinoidensa tavallisuudesta huolimatta niin monisyisiä, pureutuivat syvemmälle kuin mitä sivuilla oli. Seitsemäntoistan kohdalla en kokenut samoin. Viimeisen sivun luettuani ajattelin vain että nyt se on luettu. Ei enempää.

Valloittavan monikerroksinen romaani unelmista ja kirjoittamisen elämänkokoisista seurauksista.

Kyllä. Kerrontaratkaisu oli mielenkiintoinen. Se haastoi lukijan. Usein mietin kuka kukin on, että entä jos se poika olisikin se tyyppi, josta puhuttiin aikaisemmin, mutta jossain vaiheessa se alkoi muuttua rasitteeksi. Tietty salaperäisyys on hyvästä, joskus jonkin tiedon kertomista on hyvä pitkittää, mutta liika on liikaa. Ehkä itse kaipaan lukiessa eniten sitä että voin uppoutua kirjaan, sen tarinaan. En kaipaa haastetta aivonystyröilleni, haluan vain rentoutua.
Onneksi kerronnassakin tuli taitekohta, salamyhkäisyydet alkoivat paljastua, palaset loksahdella paikoilleen eikä minun arvaukseni edes osuneet kohdilleen. Ja välillä esiin vedettiin niin yllättäviä kortteja ja näitä vetoja katselin ihaillen.

Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa?

 Seitsemäntoistaa oli mielenkiintoista lukea sen vuoksi, että se käsitteli omalla tavallaan aika paljonkin omaelämäkerrallista kirjoittamista ja sitä, kuinka paljon voi ottaa esimerkiksi lähipiiristään materiaalia. Olisiko tarpeen etäännyttää vai kertoa niin kuin ne ovat tapahtuneet.
Omaelämäkerrallisuuteen oli mielenkiintoisia viitteitä myös siinä, että Itkonen itse on syntynyt Hämeenlinnassa, jonne osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Ja jos haluan etsimällä etsiä lisää yhtymäkohtia, niin kirjailija Julius Ilonen on nimensä perusteella hyvin lähellä Itkosta itseään ja kaiken jälkeen sitä vain miettii kuinka paljon kirjailijaelämäkritiikissä oli Itkosen omia ajatuksia, olisiko kirja ollut hänen oma pamflettinsa kaikkea sitä utopiaa kohtaan?
Ja kuitenki väitän että nämä ovat kaikki olleet tarkasti suunniteltuja yksityiskohtia, niitä jotka kiinnittävät lukijan huomiona ja saavat lukijan miettimään, että entä jos olisikin näin...tai näin.

Jos tarina tai kerrontaratkaisut eivät saaneet minua tällä kertaa haltioitumaan, niin tietyt piirteet sen kuitenkin tekivät. Mielestäni tämä ei ole Itkosen parhaimpia kirjoja, mutta ei se ollut huono. Ei todellakaan. Siinä oli kaikesta kritiikistäni huolimatta jotain. Sitä jotain...

Lukupäiväkirjaan.

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

Sanotaanko näin, että olin hyvin hyvin skeptinen kirjan lainatessani. Kirjan ilmestyessään saama mediahuomio  ei saanut minua kirjasta innostumaan silloin, mutta nyt kun sen satuin kirjastossa pikalainahyllystä löytämään päätin sen lainata ja lukea.

Ei siis kai tarvitse sanoa, että luin kirjaa hyvin kriittisesti enkä takuuvarmasti ollut tämän kirjan kohdalla helpoin mahdollinen lukija. Tästä lähtökohdasta käsin onkin mukava kirjoittaa, että kirja vei minut mukanaan. Se oli intensiivinen, se oli vain pakko lukea illan aikana kokonaan. En vain halunnut lopettaa kesken.

41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään.

No, kritisoin hieman sitä, että Ala-Harja on käyttänyt sisarensa perhettä kirjan mallina, vaikka sitä ei itse myönnäkään. Kyllähän leukemia on ihan yleinen syöpä ja useampikin lapsi sairastuu siihen, mutta jos siihen on sairastunut oman sisaren lapsi, olisin jättänyt itse tuon aiheen käyttämättä ja kirjoittanut jostain muusta. Jos ja kun kirjailija etsii materiaalia ympäriltään olisi kuitenkin hienovaraisuus aika tärkeää.
No, mutta ainakin kirja on myynyt loistavasti, joten Ala-Harja kai saavutti sen mitä halusi. Toivottavasti suhde sisaren perheeseenkin korjautuisi vielä joskus...

Eihän se tietenkään kuulu tähän romaaniin jos yksinomaan siitä haluan kirjoittaa. Maihinnousu oli väkevästi  kirjoitettu kuten kirjan sisäkannessa mainitaan. Ala-Harjan kirjoitustyyli imee mukaansa, vie mennessään. Ja kuinka monta kertaa päähenkilön pettäjäpuoliso sai minut raivostumaan ja olisi tehnyt mieli läimiä päähenkilöä kasvoille, jotta tämä nousisi vahvemmin vastaan.

Hyvä kirja kaiketi herättää aina tunteita ja tämä kirja herätti niitä. Ehkä yksi syy on se, että olen itse muutama vuosi sitten istunut oman lapseni sängyn vieressä tietämättä selviääkö hän edes hengissä. Ehkä Maihinnousu kosketti siksikin niin voimakkaasti. Se liipaisi osittain myös läheltä omaa elämääni.

Mutta Maihinnousu siis vakuutti. Kerrankin järkyttävät ennakkoluuloni saivat kyytiä!

Lukupäiväkirjaan.

Enni Mustonen; Jääleinikki

Vahvoista naisista kertovan trilogian toisessa osassa nuori Eliisa etsii sukujuuriensa salaisuutta 60-luvun Saksassa.

Luin alkuvuodesta trilogian ensimmäisen osan, Lapinvuokon, ja tarina vei mukanaan. Ja tietenkin kun toinen osa tuli kirjaston hyllyssä vastaan se oli lainattava.

Tässä toisessa osassa päähenkilönä on ensimmäisen osan Annikin tytär Eliisa, joka lähtee töihin Saksaan ja etsimään saksalaisia sukujuuriaan. Siinä se yksinkertaisuudessaan.
Ja kun Lapinvuokon kohdalla kritisoin sitä, että tulevia tapahtumia valotettiin aivan liikaa takakannessa ja tekstissäkin, niin tässä kirjassa sitä ongelmaa ei enää ollut. Tai ainakaan en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jääleinikin kohdalla asioita tuli eteen aivan yllätyksenä eikä pedattuna edeltävässä luvussa. Hienoa!

Uudessa kotimaassaan Eliisa rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Juuri eilen mietin ettei Mustosen romaanit taida olla mitään kovinkaan korkeaa kirjallisuutta. Eivät kokeilevaa nykykirjallisuutta tai suuria kirjallisuusraateja hurmaavia kokonaisuuksia. Mutta niitä luetaan. Ja luetaan paljon. Ja Mustonen on teosluettelon mukaan ollutkin alusta lähtien hyvin tuottelias kirjailija, parhaimmillaan tai oikeastaan melkein kerran vuodessa on ilmestynyt Mustosen kirjoittama romaani.
Onko se lopulta kovinkaan paha juttu?
Kai sitä tiettyjen tahojen mielestä pitäisi kuluttaa romaanin kirjoittamiseen useampikin vuosi, tehdä jotain uutta ja kokeilevaa tai ainakin niin korkeaa kirjallisuutta ettei sitä kirjoiteta hetkessä.
Mutta Mustonen ei taidakaan kirjoittaa raadeille ja kriitikoille. Hän kirjoittaa lukijoille. Ja lukijat lukeavat Mustosen romaaneja kerta toisensa jälkeen. Ja se kertoo minusta kaiken tarpeellisen.

Takakannessa on lainaus Savon Sanomien kirjoittama pätkä Lapinvuokko -romaanista. Siinä kiitetään yllättävän ajatuksia herättävästä viihdekirjasta. Tarvitseeko minun kirjoittaa enempää? Siinä se on aika hyvin tiivistettynä!

Juoksua juoksua...

Aamu alkoi juoksulenkillä, jopa ennen aamukahvia. Huono äiti jätti lapset kotiin katsomaan telkkarista lastenohjelmia...

Mittariin kertyi 2,9 km (19 min) lenkki, josta kutakuinkin seuraavasti jaottui intervallit:

Kävely 0,3 km
Juoksu 2 km
Kävely 0,1 km
Juoksu 0,5 km

Juoksu kulki sinänsä mukavasti, mutta huomasin ettei minusta ole ehkä ihan näin aamujuoksijaksi.
Ainakaan jos aamukahvi on edelleen rutiininani, sillä sille ei vain voi mitään, että ilman aamukahviani olo on hieman tukkoinen tai jotain ja se tuntui kyllä juoksussakin. Ennen aamupalaa juokseminen sen sijaan toimii hyvin, se tuli huomioitua viime juoksulenkillä.
Mutta joo. Nyt lenkin jälkeen olo on aika bueno kuitenkin!

Pyörät pyörii...

Esikoinen lähti kaverinsa luokse nyt aamupäivästä ja päätin yhdistään tuohon samaan myös oman lenkkini, sillä kropassa tuntuu, että pitäisi liikkua enemmän. Tai siis sen jälkeen olo on niin paljon parempi.

2,5 km jälkeen esikoinen lähti omaan suuntaansa ja minä jatkoin eteenpäin. Tarkoituksena oli tehdä vain pieni lenkki, mutta kotiin päästyäni kilometrejä oli kertynyt yhteensä 9. Ei huono viikon aloitus siis ;)

Aurinko paistoi, tuulta ei ollut yhtään ja vain alamäissä kävi pieni lämmin tuulahdus. Mutta pitää nauttia kesäisistä säistä niin kauan kuin niitä riittää.

Lukupäiväkirjaan.

Juha Itkonen; Hetken hohtava valo

Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus. Miten siihen voisi olla uskomatta?

Viime vuonna Kohti -romaani sai minut ihastumaan Itkosen kirjoitustyyliin, joten kun Hetken hohtava valo löytyi kirjastosta oli minun se pakko lainata, tietenkin.

Kuten edellisenkin kohdalla kirjoitin, ei aihe tässäkään sinänsä ollut mitenkään erityisen yllätyksellinen. Tavallinen suomalainen perhe, kolme sukupolvea, perheen jäsenten erilaiset elämät, tavat katsoa ympäröivää maailmaa. Ei mitään kovin erikoista.
Mutta silti tässäkin romaanissa oli sitä jotain. 511 sivua piti sisällään kuitenkin niin paljon ja olisin voinut lukea vielä enemmänkin, sillä Itkosen kirjoitustyylissä vain on jotain hyvin erityistä. Se menee niin syvälle, se koskettaa.

Hetken hohtava valo on samanaikaisesti suuri ja intiimi sukupolvitarina. Siinä ei ole kyse vain ajasta tai aikakaudesta, ei pelkästään yhden perheen kohtalosta, vaan jostakin suuremmasta - jokaisen elämän ainutkertaisuudesta.

Vaikka Itkonen sai minut taas kerran haltioitumaan, niin on minulla romaanista pientä kritiikkiäkin, sillä ollakseni aivan rehellinen, siinä oli aivan liikaa kodinkone- ja elektroniikkatietoutta. Tiedän että aikakautta pitää tuoda esille tunnistettavien yksityiskohtien kautta, mutta liika on liikaa. Ja tiedän, että perheen isälla oli radioliike, jonka ympärillä hänen elämänsä pyöri, mutta itse en olisi sitä kaikkea nippelitietoa tarvinnut. Välillä  ajattelin vain, että ainakin kirjailija on osannut käyttää wikipediaa...

Toiseksi romaani ei ollut niin kiinteä kokonaisuus kuin olisin toivonut. Siinä käydään läpi niin pitkä ajanjakso vuosikymmenestä toiseen, että minulle se jäi välillä kyllä hieman hajanaiseksi sillisalaatiksi. Että sitä olisi voinut kuitenkin tiivistää jotenkin niin, ettei tätä tunnetta olisi tullut. Hyvä sanoa näin täältä ruudun takaa kun en itse ole tuota viisisatasivuista romaania ollut kirjoittamassa.

Mutta en voi sanoa, että kirja olisi jättänyt minua kylmäksi. Tuttuun Itkosen tapaan siinä oli sitä jotain sitten kuitenkin.