Lukupäiväkirjaan taas lisättävää...

Tänään luin David Wilkersonin kirjan Risti ja linkkuveitsi, joka oli sopivaa jatkoa edelliselle, Juokse poika juokse -kirjalle.

Wilkerson kirjoitti kirjan vuonna 1963. Se perustuu tositapahtumiin ja keskittyy Wilkersonin alkavaan "uraan" New Yorkin jenginuorten parissa. Kirjassa sivutaan myös Mau-Mau -jengijohtajan, Nicky Cruzin elämässä tapahtunutta muutosta ja tämä tuo mukavan säväyksen luettuani Juokse poika juokse -kirjan juuri eilen.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen tuon ajan jengikulttuurista, mutta ennen kaikkea siitä, mitä Jumala voi saada aikaan näiden nuorten parissa jos on vain joku joka lähtee toimimaan lähetyskäskyn mukaan. Ihmeet ovat aina mahdollisia!

Kirjoittajan arki...

Hassua, tai ei ehkä edes niinkään hassua, kuinka kirjoittavalla ihmisellä vaikuttaa koko arjen sujumiseen se, kuinka hyvin kirjoittaminen kulkee. Niin se vain menee.

Työnäytteeni on stressannut viime aikoina kiitettävästi ja olenkin lahjakkaasti vältellyt työhön tarttumista, joten yhtälö on ollut melko nopeasti valmis. Arkikaan ei ole rullannut niin kuin olisin toivonut, sillä loppujen lopuksi se työhön tarttumattomuus on stressannut alitajuisesti paljon. Hyvin paljon.

Tänän otin sitten esseestäni selkäotteen ja selätin sen täysin. Poistin paljon tavaraa, mutta kirjoitin tilalle saman verran huomattavasti syvällisempää ja laadukkaampaa tekstiä. Ja lounastauon koittaessa olin hyväntuulinen ja iloinen, olinhan juuri kirjoitellut tehokkaasti muutaman tunnin.

Samaa on nähtävissä muun kirjoittamisen suhteen. Kun se sujuu, sujuu  myös arki. Kun se ei suju, niin..no ei vain suju mikään muukaan. Sitähän sanotaan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla ja että kirjoitusjumista (hienommin ilmaistuna writer´s blockista) pääsee eroon vain kirjoittamalla. Ehkä minunkin siis pitäisi opetella tämä tekniikka arkeni kohdalla. Kun arki ei tunnu sujuvan otan koneen eteeni ja alan kirjoittamaan...
...
Meillä on koko perhe kotosalla edelleen. Viime yönä keskimmäinen oksensi taas vaihteeksi joten päädyin pitämään kahden nuorimmaisen lisäksi myös koululaisen kotosalla. Jos nuo muutkin ovat yhden välipäivän jälkeen vielä laatoittaneet, niin olisiko sama odotettavissa esikoisenkin kohdalla? Ukkokultakin päätti jäädä kotiin ja tehdä töitä täältä käsin, odotti kai, että minä aloittaisin sairastelun. Vielä ei ole tullut..koskahan uskaltaisin huokaista helpotuksesta?

Lukupäiväkirja

Tässä olenkin viettänyt pääsiäisen pyhiä kirjoja lukien, mahatauti kun jylläsi mukavasti koko perheen läpi (tai allekirjoittanut on vielä sairastamatta, saas nähdä miten käy..)

Tänään luin Nicky Cruzin kirjan Juokse poika juokse, joka on tainnut nousta melkoisen tunnetuksi kirjaksi ympäri maailman.

Juokse poika juokse on Nicky Cruzin vuonna 1968 kirjoittama omaelämäkerrallinen romaani jossa kerrotaan hänen tarinansa. Cruz elää lapsuutensa spiritistivanhempiensa vaikutuspiirissä kunnes teini-ikäisenä saa vanhemmiltaan rahat menolippuun veljensä luokse New Yorkiin. Cruz nousee pian pahamaineisen Mau-Mau -jengin johtajaksi. Lopulta hän tulee pisteeseen, joka muuttaa koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa...

Itse luin kirjan jo ties monettako kertaa, mutta joka kerta se tempaa mukaansa! Suosittelen siis lämpimästi.

Lukupäiväkirja päivittyy.

Luin muutama päivä sitten Anni Blomqvistin omaelämänkerrallisen kirjan Meri yksin ystäväni. Takakannessakin luvattiin sen miellyttävän ainakin niitä, jotka ovat Blomqvistin aiemmasta tuotannosta, Myrskyluodon Maija -sarjasta, pitäneet.

Kirja kertoo Blomqvistin elämästä lapsuuden päivistä hänen elämänsä traagisimpiin kokemuksiinsa saakka. Se on tarkka kuvaus saaristolaiselämästä, elihän Blomqvist itsekin koko elämänsä Ahvenanmaan saaristossa.

Kirja oli nopea lukea, tempaisi mukaansa. Se on tarkkaa kuvausta arjen pienistä hetkistä ja saa lukijan pysähtymään hetkeksi aikaa paikoilleen.

Jos minä saisin päättää..

Marika heitti minulle jo jonkin aikaa sitten haasteen, johon päätin tarttua..

Ideana siis yksinkertaisesti jatkaa lausetta "Jos minä saisin päättää..."

Eli jos saisin päättää...
...tottakai toivoisin missien tapaan maailmaan rauhaa. Kyllä vain.
...ettei kukaan kärsisi nälkää, olisi koditon jne..

Mutta omaan elämääni liittyen jos saisin päättää...
...lapset löytäisivät oman paikkansa elämässään.
...lapset kasvaisivat tasapainoisiksi ja fiksuiksi aikuisiksi.
...elättäisin itseni kirjoittamalla.
...asuisin ulkomailla.
...mutta toisaalta voisin ostaa vanhan talon maaseudulta.
...aloittaisin ratsastuksen.
...eläisimme ukkokullan kanssa onnellisina elämämme loppuun saakka.

Haasteen ideana oli esitellä alle 200 lukijan blogeja, joten haastan haasteeseen mukaan Satumaan, Muistoista haaveisiin ja Satakielen sanoin.

Kirjoittamisesta.

Risto Niemi-Pynttäri kirjoitti blogissaan kirjoittamisesta. Seuraavat lainaukset ovat siis hänen käsialaansa.

Kirjailijaksi tuleminen on tavoitteena monilla kirjoittajakoulutukseen hakeutuneilla, ja tuo tie on yleensä opintoja pitempi. Valmistuneet maisterit tekevät yleensä jonkin aikaa muita töitä, mutta aikaa myöten he toimivat kuitenkin jollain kirjoittamisen alueella. He julkaisevat lehdissä, kirjoittavat verkkoon, toimivat kirjoittamisen ohjaajina, ja siinä sivussa jotkut valmistelevat kirjallisia teoksia. Tämä on myös yliopistosta maisteriksi valmistuneiden yleinen tulevaisuuden näkymä – ennen pitkää he tulevat kirjoittamaan julkisesti.

Mitä sitä turhaan kainostelemaan. Tottakai minulla oli tavoitteena kirjailijaksi tuleminen hakeutuessani kirjoittajakoulutukseen. En kuitenkaan elätellyt suuria haavekuvia siitä että koulutus olisi jokin automaattinen väylä saada julkaistuksi, kaikkea muuta. Olen myös realistinen sen suhteen, ettei kovin moni kirjailija elätä itseään kirjoittamillaan kirjoilla. Tottakai olisi mukava saavuttaa huippumyynnit omilla teoksillaan, mutta en usko että se on se jokin mikä saa kirjailijan kirjoittamaan. Haluan uskoa että suurin syy kirjoittamiselle on itse kirjoittaminen. Julkaiseminen on vain se bonus, joka tulee kaupan päälle.

Kirjailijaksi tullaan julkaisemisen kautta, ei opiskelemalla. Opiskelu voi kuitenkin olla merkittävä vaihe tällä tiellä. 

Minulle koulutus on ollut väylä oppia uutta, hioa omaa kirjoittamistani ja haistella kirjoittamisen uusia tuulia. Kirjailijaksi voi tulla hyvin myös ilman minkäänlaista koulutusta, mutta en usko koulutuksesta olevan sen kummemmin mitään haittaakaan. Useinhan sitä sanotaan, että mikään oppiminen ei ole pahasta. Onko näin, sen jätän jokaisen itsensä pohdittavaksi.

Historia näyttää toistavan itseään siinä, että sosiaalisen verkon myötä julkinen toiminta ja maine ovat korvaamassa rahapalkan. Varhaisina aikoina katsottiin, että kirjailijan maine ja julkisuus korvaavat rahan. Tuolloin kirjailija on tarkoittanut henkilöä, joka on hankkinut mainetta kirjoituksillaan. Kirjailijana toimiminen on aina ollut arvostettua, mutta palkkaa kirjailijan työstä on maksettu suhteellisen vähän aikaa. Kirjailijan ammattinimikettä on käytetty vasta, kun kirjoja alettiin julkaista kustantamoiden kautta. Ehkä tulevaisuudessa kirjailijana toimimista ei ajatella niinkään ammattina kuin julkisen arvostuksen osoituksena. 

Väitin juuri aikaisemmin, että kirjailija kirjoittaa kirjoittamisen itsensä takia, ei rahan vuoksi. Tämä on kaksiteräinen miekka. Toisaalta tuntuu hieman hassulta se, ettet saa työstäsi kuin nimellisen rahallisen korvauksen vaan että maine ja julkisuus korvaisivat tämän. Siinähän se onkin, että jos mieltää kirjailijuuden ammatiksi, siitä odottaa myös rahallista korvausta kuten mistä tahansa muustakin työstä. Jos sitä ajattelee enemmänkin julkisen arvostuksen osoituksena kuten Niemi-Pynttärikin mainitsee, ajatus rahallisesta korvauksesta todellakin on sivuseikka.

Kirjoittaminen on olemukseltaan keskittymistä ja syventymistä vaativaa yksinäistä työtä, jossa omiin oloihin vetäytyminen on tärkeä osa työskentelyä. Rohkeat kirjalliset yritykset, epäonnistumiset ja sen myötä kehittyminen edellyttävät suojattua tilaa: omaa huonetta ja kirjoittajapiiriä.

Klassinen kuvaus kirjailijasta. Erakko, joka on käpertyneenä omaan kammioonsa. Mutta väitän tämän olevan totta, ainakin omalla kohdallani. Itse tarvitsen ympärilleni hiljaisuutta, oman tilan, jossa kirjoittaa. Unelmani olisi oikesti yksityinen työhuone, jossa voisin vuorata seinät muistilapuilla, käsikirjoitusten rungoilla ja henkilökuvilla esimerkiksi. Kirjapinoja siellä täällä ja paperia ainakin yhtä paljon. Jos olisin mies, näkisin itseni tuolla kammiossa harmaahiuksisena professorina pitkine partoineni.

Mutta kaikesta tästä hyödyllisestä yksinäisyydestä ja kannustavista ryhmistä huolimatta kirjoittajan tulee suuntautua julkiseen maailmaan. Tuossa lukijoiden muodostamassa julkisessa sfäärissä tekstin tulee vakuuttaa tuntemattomat lukijat. Ystävät ja myötämieliset kommentoijat eivät ole siellä enää tukemassa kirjoittajaa, vaan tekstien täytyy vakuuttaa myös ventovieraat.

Siinäpä se. On vielä helppo saada tukea vaikka omilta sukulaisiltaan, vaikkakin oma äitini on melko kriittinen hoviarvostelijani. Silti tuntematon yleisö on eri asia ja se vaatiin tekstiltä hyvin paljon, että myös ventovieraat saavat tekstistä kiinni.

Kaaosteoria

Terveisiä kaaoksen keskeltä!

Muutettu on ja olipahan urakka. Lauantai meni muutossa ja sunnuntai vietettiin vielä vanhalla asunnolla siivoten viimeisiä tavaroita keräten. Väsymys on ollut melkoinen.

Lapset ovat nukkuneet siskonpedissä lattialla, mikä onkin ollut aika mieluinen juttu, mekin ollaan ukkokullan kanssa majailtu patjan kanssa olohuoneessa kun makuuhuone sattuu olemaan niin täynnä tavaraa. Mutta vähän kerrallaan, siinä meidän mottomme tähän hetkeen. Tavoitteena olisi, että pääsiäisen aikaan koti alkaisi olemaan järjestyksessä.

Loppusaldona muutosta jäi käteen 10 jätesäkillistä kaatopaikalle menevää tavaraa. Uskomatonta. Kierrätykseen meni suurinpiirtein 9 jätesäkillistä! Enää koskaan ei saisi päästää asioita menemään tähän jamaan, ei koskaan. Kaikestahan pitäisi ottaa opikseen joten tuossapa minulle yksi oppitunti. Jos kierrätykseen on menossa tavaraa, laita ne heti kiertoon äläkä säilö kaapeissa. Jos jokin asia näyttäisi olevan kaatopaikkatavaraa laita se ihmeessä roskikseen äläkä säilö kaapeissa.

Huomenna lapsilla on jo vapaata ja ajattelinkin suunnata jälkikasvuni kanssa Ikeaan hieman ostoksille. Muutama pyykkikori olisi hakusessa, nuo kaksi jätesäkkiä kylpyhuoneen nurkassa ei ole se esteettisin vaihtoehto näin pidemmän päälle.

Nyt pitäisi hetken aikaa paneutua vielä koulujuttuihin kunnes siirryn taas raivaamaan kaaosta ympärilläni..

Sitä vain, että kyllä tätä tavaraa on paljon. Hyvin paljon. Tuskallisen paljon.
Onneksi huomenna olen poissa muuton aikaan kun on venäjän opetusta. Hyvällä omalla tunnolla poistun paikalta, sillä väitän tehneeni kuluneiden viikkojen aikana melkoisen urakan tavaroiden viemisen suhteen..

Nyt kaiketi pitäisi palata pakkaamisen pariin. Kyllä vain.
Kohta lämpenee sauna. Haikein tunnelmin saunomme vielä viimeisen kerran tässä saunassa (no, ukkokulta ja isäni aikovat kuulemma vielä huomenna illalla tulla saunomaan...). Ja ansaitusti ukkokullan kanssa syödään herkkujätskiä illalla lasten mentyä nukkumaan. Eiköhän tämän urakan jälkeen ole sen jo ansainnutkin..

Mutta...pakkaamisen pariin siis.

Kahvikupposen ääressä...

Oli pakko istahtaa hetkeksi alas ja hengähtää. Vaikken juo kahvia enää kovinkaan usein, niin tänään kupposelle tuntuisi olevan tarvetta. Kun vain väsyttäisi niin uskomattoman paljon...
Mutta pakko jaksaa vielä muutama päivä.

Nyt muistan miksi jokaisen muuton jälkeen totean, ettei sitten hetkeen aikaan muuteta. Voisin todeta saman nyt jos tulevaisuus ei olisi niin avoinna edessämme. Kun kaikki oikeastaan on mahdollista. Mutta sen päätin, että tästä muutosta yritän oppia vähentämään tavaran määrää. Heittämään turhaa pois heti eikä vasta muuton aikana. Roskikseen menevän tavaran määrä on noussut viiteen jätesäkkiin, kierrätykseen on menossa jätesäkkejä kolme ja risat.

Mutta sanotaanko näin, että oli kyllä taivaan lahja että lukujärjestykseni oli juuri tässä muuton aikana näinkin tyhjä. Olen siis ehtinyt pakata ja viedä tavaroita vähitellen. En edes halua kuvitella millainen muutosta olisi tullut jos lukujärjestys olisi ollut täydempi tai olisin päivätöissä. Ajatuskin kauhistuttaa.
Maanantaina alkaa feministinen taiteentutkimus ja sitä odotan innolla! Vähän vaihtelua tähän muuton täyttämään elämään. Ja täyttyy se lukujärjestys myös muutaman viikon päästä kun lehtijuttu -kurssi käynnistyy. Tämän ruljanssin jälkeen motivaatio opiskeluun on aika korkealla... ;)

Mutta kyllä tähän muuttamiseen liittyy myös paljon haikeitakin tunnelmia. Ehkä ensimmäistä kertaa minkään muuttoni kohdalla. Ehkä jo siksi, että tämä oli pisin asumisaika yhdessä asunnossa sitten lapsuuteni, mutta muutenkin. Ehkä tähän kotiin kulminoituu niin monet muistot ja tapahtumat. Esikoisen koulun aloitus, kuopuksen syntymä, keskimmäisen vakava sairastuminen ja hengestään taisteleminen. Omien kipeiden asioiden läpi käyminen, meidän parisuhteen syveneminen kaikkien vastoinkäymisten ja ongelmien kautta, opiskeluiden aloittaminen..onhan niitä. Kuulostaa ehkä hieman hassulta, mutta kyllä minun tulee ikävä meidän vessaa ja saunaa, jotka remontoimme itse ja jotka ovat olleet mielestämme harvinaisen onnistuneita yksilöitä..

Toivottavasti en sitten lauantai-iltana istu täällä tyhjässä asunnossa itkemässä saunan lauteilla tai sivelemässä alakerran vessan kauniita punaisia laattoja...

Kirjoja, kirjoja...

Tarvittiin tuo insinöörismies käyttämään tätä tietokonetta, jotta sain tietää, että koneestani itsestään löytyy muistikortin lukija. Nyt voikin taas liittää kuvia mukaan, vaikka olisihan niitä voinut liittää alusta alkaenkin ;) Joskus se ohjekirjojen lukeminen saattaisi auttaa...

Muuttopuuhat sen kuin jatkuvat. Kirjoja olen kantanut uuteen kotiin paljon. Hyvin paljon. Ja tuntuu, etteivät ne lopu koskaan. Hyllyssä määrä ei tunnu niin paljolle, mutta kannettuna ja lattialle kasattuna...no, kyllä niitä tuntuu olevan. Yritin joitain kirjoja laittaa pois, mutta ei niitä tainnut lähteä edes kymmentä. Kun kirjat vain ovat...no, kirjoja...

Koti näyttää kodille kun kirjat ovat hyllyssä. Aikaa kului kun mietin, miten kirjat järjestän ja aina tuli löytöjä vastaan, "Oi, tämä pitäisi lukea!". Kai sitä pitäisi laittaa itsensä kirjastokieltoon ja lukea ensin omaa hyllyä tyhjemmäksi..

Eikä yksi hylly riittänyt. Nyt pitää loppujen kirjojen kanssa odotella toisen hyllyn vientiä, mikä menee kaiketi lauantaille asti. Ehkä jaksan siihen saakka odottaa.

Tänään laitoimme nimemme kauppakirjoihin.
Kevyin mielin kävelimme ulos pankista, juhlistimme hetkeä lounastamalla pizzaa ja teimme ruokaostokset keskimmäisen huomisia syntymäpäiviä varten.
Nyt istunkin siis jonkun toisen omistamassa kodissa ja nautin elämästäni.

Piti viedä kuorma tavaraa uudelle asunnolle, mutta kellahdin hetkeksi sängylle ja nukahdin. Ehkä lähden sinne kohta. Kiva päästä piipahtamaan sielläkin. Mitä useammin siellä käy, sitä enemmän se alkaa tuntua kodilta. Viikon päästä ajateltiin rutistaa lopullinen muutto, siitä se sitten lähtisi.

Äiti on vähän väsynyt...

Väsymys saa kaiken päälaelleen.

Ollessani väsynyt en osaa kirjoittaa.
Blogiin kirjoittaminen tuntuu turhalle.
En osaa sisustaa, en näe mitään järkeä muuten koko muutossa.
Olen huono äiti ja laiska vaimo ja niin edespäin.

Mutta onneksi se johtuu vain väsymyksestä ja kaikki näyttää taas paremmalta kunhan päänsärky helpottaisi ja nukkuisin vaikka pienet tirsat.
Tämän jälkeen olen taas ihan ok kirjoittajana. En loistava ehkä, mutta siitä voi ainakin kehittyä. Ja muistuttelinpa tuossa kotiin ajellessani näytelmä -kurssin opettajan antamaa palautetta näytelmäni käsikirjoituksesta. Siitä on hvyä pitää kiinni!

Päätin aikoinaan, etten mieti liikaa lukeeko blogiani kukaan, kirjoitan sitä ennen kaikkea itselleni.
Sisustamisesta en mene sanomaan, ihan viihtyisää meillä on mielestäni kuitenkin ollut. Ja muuton järkevyydestä kirjoitin jo joskus aikaisemmin. Tai pitääkö kaiken nyt olla niin järkevää?

Pääsin oikeasti vähitellen irti olen huon äiti -itsesäälissä rypemisestä. Olen tavallinen äiti, joka välillä hermostuu. Joka on välillä väsynyt ja joka ei ole niin kuin kirjoissa tai lehdissä. Olen ihan vain äiti omalla tavallani.

Millainen muuten on laiska vaimo? Tämä laiska vaimo on viimeisten seitsemän päivän aikana kantanut tavaroita uuteen asuntoon niska limassa ja jumissa, siivonnut siellä ja hoitanut nykyisenkin kodin. Mitä sitten, että mies hoitaa meillä imuroinnin? Tai lasten iltapuuhat?

Hah! Tepsihän se!
Pitäisi muistaa vastata omiin väitteisiin myös seuraavalla kerralla kun harmaa pilvi alkaa painua pään ylle ja itsesäälissä rypeminen on päivän sana.
Elämähän on ihan ok.

Parhaan päivästä tietenkin tekee se, että meidän keskimmäinen täytti tänään seitsemän vuotta. Meidän selviytyjä, joka ei kaiken kokemansa jälkeen pienestä hätkähdä. Oman tiensä kulkija, joka ei käänny jokaisen tuulen voimasta.
Ja silti niin pieni poika vielä!

Oi, äiti, äiti..

Mitä sitä tekisi ilman omaa äitiään?
Ainakin siivoaisi paljon huonommin!
Tänään olin uudella kämpällä siivoamassa äitini kanssa ja tulipahan työskenneltyä tehokkaasti. Tai ehkä siis äiti työskenteli tehokkaasti ja minä vain yritin sitä.
Äiti puhdisti jopa sälekaihtimet (eivät siis ole ikkunoiden välissä sentään), minulle se ei olisi tullut mieleenkään. Äiti otti mukaan superpesuainetta, minä olisin yrittänyt pärjätä yleispesuaineella. Äiti teki töitä tehokkaasti, minä olisin jutustellut ja tehnyt niitä näitä..
Väitin, että minut on luultavimmin adoptoitu. Muut perheestämme sentään siivoavat ja suurin osa vielä nauttiikin siitä. Äiti kuulemma muistaa aika varmasti synnyttäneensä minut.

Muutto siis etenee. Kaapit tyhjenevät täällä ja täyttyvät toisaalla. Vielä pitää jättää astioita kaappiin ja kalusteita paikoilleen kun meidän keskimmäisen 7v -synttäreitä juhlitaan tulevana lauantaina.
Voiko siitä muuten olla jo seitsemän vuotta? Ja esikoisen syntymästä pian yhdeksän? Kummasti en itse ole vanhentunut yhtään..

Nyt voisin hetken aikaa käyttää aikaani työnäytteen viilaamiseen ennen kuin lähden hakemaan kahta nuorimmaista hoidosta..

Luettua.

Taas kävin sisäisen kädenväännön itseni kanssa. Tällä kertaa aiheena oli: Voinko kirjata lukupäiväkirjaani kirjan, jota en ole lukenut kokonaan?
Kyllä, ongelmani ovat hyvin suuria!
Ilmoitettakoon, että päätin hellittää hieman ja suoda itseni kirjaavan myös sellaiset kirjat, jotka olen esimerkiksi opiskeluideni puitteissa lukenut lähes kokonaan ja loputkin vielä kursorisesti.

Näin ollen siis lukupäiväkirjaani kirjattakoon Merete Mazzarellan kirja Tähtien väliset viivat.

Kirja sisältää esseitä identiteetistä. Esseet ovat kaunokirjallisia esseitä ja niitä on helppo lukea. Ne myös herättävät ajatuksia ja laittavat pohtimaan myös omaa identiteettiäni. Tähän kirjaan törmäsin kirjoittaessani esseetä naiseudesta ja kirjasta saikin hyvän keskustelukumppanin omille ajatuksilleni.

Kaunokirjallisena esseistinä Mazzarella kuuluu lajityypin suuriin suomenruotsalaisiin nimiin. Takakansi kertoo seruaavaa:

Mazzarellan vaikuttava lukeneisuus ja kieli, joka tuntuu yhtä aikaa leikillisen helpolta ja tieteellisen tarkalta, yhdistyvät tässä teoksessa kykyyn ammentaa mielenkiintoista aineistoa omasta elämästä, kun pohdittavana ovat suuret kysymykset: Kuka minä oikein olen? Olenko minä se, joka luulen olevani? Kuka ratkaisee kuka minä olen --- minä itse vai joku muu?

Vaikka kirja onkin helppolukuinen, ei se ole silti aivan kevyttä tavaraa. Teksti on hyvin jutustelevaa ja esseet käsittelevät paljon Mazzarellaa itseään, mutta esseestä sanotaankin, että sen selvin tunnusmerkki on ensimmäinen persoona, mutkattomasti siinä lausutaan tuo häikäilemätön ja vaatimaton sana: minä. Mutta siitä huolimatta tekstistä paistaa kirjoittajan lukeneisuus ja antautuneisuus aiheelleen. Ja vaikka esseet tuntuvat rönsyilevän hyvinkin paljon, eivät ne kuitenkaan kadota punaista lankaa hetkeksikään.


Suosittelen siis lukemaan. Jos et ole koskaan aikaisemmin lukenut esseitä, on tämä kirja helppo askel lähteä liikkeelle. Ja toisaalta väittäisin, että jokaiselle tekisi hyvää pysähtyä välillä miettimään myös omaa identiteettiään..
 

Niitä näitä...

Pitäisi lähteä muokkaamaan työnäytteeni esseitä, mutta urakkaan ryhtyminen ei kiinnostaisi. Ja kuitenkin tiedän, että ryhtyessäni siihen vie työskentely taas mukanaan. Ei sinänsä stressiä sillä valmista pitäisi olla kuukauden päästä, mutta en halua jättää viimetippaan tuota puuhaa...

Tänään kävin uudella asunnollamme ja mukavana aamu-urheiluna vietin aikaani lumilapion varressa reilun puolisen tuntia, pihaan kun ei oiken päässyt ajamaan sen lumivallin läpi. Mutta onpahan urheiltu. Tie olikin sitten jäinen ja kuinkas ollakaan, liukastuin ja nyt on oikea käsi kipeä. Toisaalta ei selkeästikään liian kipeä kun tietokoneella kirjoittaminen onnistuu ihan sujuvasti ;)

Vielä lukupäiväkirjaankin päivitettävää. Tai hetken aikaa mietin voinko laittaa äänikirjoja sinne, onhan kyseessä sentään lukupäiväkirja. Mutta ehkä voin hyväksyä tämän pikkuseikan...

Eli siis viime viikonloppuna ajoimme n. 270 km katsomaan siskoni vauvaa ja lainasin kirjastosta Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittamasta kirjasta Risto Räppääjä ja Nuudelipää tehdyn äänikirjan.

Tämä oli ensikosketukseni Risto Räppääjään ja pidin kyllä todella paljon. Tarina oli mukaansa tempaava ja loistavasti kirjoitettu. Eikä ollut vain kerta tai kaksi kun nauroimme Ukkokullankin kanssa tarinan tapahtumille. Nyt lapset jo kyselevätkin koska taas lähdetään pidemmälle automatkalle ja otetaan seuraava Räppääjä kuunteluun. Siihen ei taida olla kenelläkään vastalausetta ;)

Ihminen tuntuu olevan melkoinen hamsteri. Tavaara kun on. Ja paljon.
Muutaman tunnin pakkailun jälkeen on kertynyt tavaraa jätesäkillinen...roskiin.
Ja sitten niitä tavaroita, joita ei todellakaan tarvita ja joille pitäisi saada uusi koti.
Ja niitä tavaroita, jotka siirtyvät mukanamme seuraavaankin osoitteeseen.

Edellisestä muutostamme on aikaa melkein viisi vuotta ja tuntui, että silloin tavaraa heitettiin pois todella paljon. Nähtävästi viidessä vuodessa ehtii kerätä kiitettävän määrän tavaraa lisää. Ja tämä on vasta jäävuoren huippua..

To do -lista olisi melkoinen jos kirjoittaisin sellaisen. En kirjoita vielä, mielessä se tuntuu paljon lyhyemmälle. Vasta kun asioita on jo hoidettuna, niitä on mukavampi laittaa myös paperille. Itsensä huijaaminen on sitten parasta ;)

Onneksi uusi koti on muutaman kilometrin ajomatkan päässä ja oma lukujärjestykseni melkoisen tyhjä, niin ehdin viedä tavaroita vähitellen niin ei kaikki ole yhden päivän varassa.

Tänään koulussa jatkoimme taas antologian parissa ja aloitimme toimitustiimin kanssa puurtamaan tekstien parissa. Vielä on vähän lämpenemistä koko kurssiin, mutta ehkä tästä vielä innostun.

Nyt jos vaikka...paikkaisi.

Muutoksen tuulia...

Viime päivinä on tapahtunut paljon.
Kuukausi sitten laitoimme asuntomme myyntiin, eilen hyväksyimme ostotarjouksen. Edessä olisi nopea muutto, onneksi pääsemme siskoni asuntoon vuokralle näin ensalkuun kunnes tiedämme, mihin suuntaamme seuraavaksi.

Kovin moni ympärillämme ei ymmärrä. Miksi myydä omistusasunto pois ilman sen kummempaa syytä, miksi muuttaa vuokralle kun voisi maksaa omaakin pois? Niin, miksi?
Minusta, taivaanrannan maalarista, kaikki olisivat tämän vielä uskoneet, mutta että minun niin järkevä insinöörismiehenikin on samassa juonessa mukana...siinäpä sitä miettimistä ;)

Emmehän tiedä oikeastaan itsekään vastausta kysymyksiin, mutta tiedämme tehneemme oikean päätöksen. Ja toisaalta ajatuksissa on muhimassa suunnitelmia, tai oikeastaan vasta unelma, joita kohden haluamme kulkea.

On välillä hankalaa, kun moni ympärillämme ajattelee, että asuvat siinä kodissa loppuelämänsä, että se on järkevin päätös tulevaisuutta ajatellen. Enkä kiellä, etteikö olisi järkevää, mutta onneksi meidän kaikkien ei tarvitse elää saman muotin mukaan. Huomasin, että elän onnellisempaa elämää ilman taloudellisia huolia, ilman velkaa, eikä minulla ole edes tarvetta omistaa.

Ja onhan maailma avoinna edessämme! On aika elää oman näköistämme elämää. Tehdä ehkä niitä muiden silmissä hölmöjä päätöksiä, mutta toisaalta jos se tekee meidät onnelliseksi, onko muulla väliä?

Aurinkokin paistaa, voiko ihminen enempää enää pyytää ;)

Ai niin. Jätin sitten kirjallisuustieteen pois valinnoistani. Tuleva muutto ja perhe plus muut opiskelut ovat ehkä jo itsessään tarpeeksi tiivis yhtälö. Jostan pitää nipistää pois. Toisaalta taas kurssin kirjalista oli niin mielenkiintoinen, että ajattelin jokatapauksessa lukea kirjat läpi kun ne kerran olen jo lainannutkin...

Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito

Eräällä kirjastokäynnillä hyllystä löytyi Ron McLartyn kirja Polkupyörällä ajamisen taito. Takakansi kertoo kirjan olevan tavisten ja luusereiden sankaritarina, sydämeenkäypä on the road -romaani. Se kertoo keski-ikäisestä Smithy Idesta, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen lähtee pyöräilemään halki Amerikan mantereen. Kirjassa nivoutuu niin Smithyn pyöräretken tapahtumat kuin menneisyyden muistot, jotka valottavat nykytilannetta hyvin.

Täytyy tunnustaa, että ensimmäiset muutama kymmenen sivua mietin vähän väliä jättäisinkö kirjan kesken, alku ei temmannut mukaan toivotulla tavalla. Mutta tämän yli päästyäni olin lopulta niin tarinan lumoissa, ettei mielessä enää käynyt lukemisen lopettaminen kesken kirjan. Ehkä en rankkaa edelleenkään lempikirjakseni tai parhaimmaksi koskaan lukamakseni kirjaksi, mutta hyvä se silti oli.

.....

Ja tietenkin päivän kunniaksi kaikille naisille haluankin toivottaa Hyvää naistenpäivää. Oma mies on tämän päivän iltamyöhään asti firman pikkujouluissa (juurikin pikkujouluissa!), joten meillä ei naistenpäivä niin suurta huomiota saa. Eipä ole kyllä aikaisempinakaan vuosina ;)

В этот день 8 Марта
Мы желаем Вам добра,
И цветов охапку,
И весеннего тепла.
Много радости, здоровья,
Быть красивыми всегда,
Чтоб счастливая улыбка
Не сходила бы с лица!

Tänä päivänä 8. maaliskuuta

Toivotamme Teille hyvää

Ja sylillisen kukkia,

Ja kevään lämpöä.

Paljon iloa, terveyttä,

olla kaunis aina,

jotta onnellinen hymy

ei katoaisi kasvoilta!

Kevättä rinnassa!

Kylläpä on ihana auringon paiste. Tuntuu, että pimeän talven jälkeen tuo aurinko tekee ihmeitä....kuten esimerkiksi saa yllättävän väsyneeksi ;) Olen ottanut tavaksi kotityöskentelypäivinä hakea kuopuksen ja keskimmäisen kävellen hoidosta ja tuo tunnin hidas kävelylenkki on ihana. Ei ole kiire mihinkään ja voi vain nauttia auringon lämmöstä kasvoillaan. Ja kuunnella lintujen laulua. Tämä on yksi ihanimmista ajoista vuodessa kun talvi väistyy ja kevät tekee väistämättä tuloaan! (Paitsi että tuo aurinko saa kyllä esiin sen kuinka likaiset nuo ikkunat ovatkaan...)

Tänään oli viimeinen tutor-tapaaminen näytelmä -kurssin tiimoilta ja oli kiva saada kannustavaa palautetta omasta näytelmäsuunnitelmastani ja kehuja kolmesta kirjoittamastani kohtauksesta. Opettaja sanoi, että oli valmista tavaraa, ettei mitään muokattavaa. Kyllä tuntui hyvälle, ei sitä kai koskaan voi saada kannustavaa palautetta liikaa, varsinkaan jos on koko ikänsä ollut hieman epävarma itsestään. Ja kun kyseessä on ihan oikea käsikirjoittaja/ohjaaja/näyttelijä/teatterin sekatyömies, niin kehut omasta käsikirjoituksesta tuntuu hvyälle. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Otin tälle jaksolle yhden kirjallisuustieteen kurssinkin ja se tuokin mukanaan paljon lukemista melkein kirja per viikko -tahtiin. Eipä mitään, mukavaa vaihtelua, varsinkin kun lukujärjestys muutenkin näyttää melko tyhjälle. Ja tuleepahan tuo lukupäiväkirjakin päivittymään tiuhaan tahtiin ;)

Mutta nyt on pakko siirtyä arkipuuhien pariin. Pyykkirumba odottaa pyörittäjäänsä ja ruokaakin pitäisi tehdä. Ja ehkä laskea sälekaihtimet ikkuinoiden eteen, niin ei ikkunoiden likaisuuskaan haittaa :D

Älä luovuta!

Tämän laitoin myös tietokoneeni taustakuvaksi. Aina kun avaan tietokoneeni on tämä ensimmäinen asia, jonka näen. Ja se tuntuu hyvälle. Olen ehkä luonteeltani hieman pessimisti, mutta haluan päästä siitä asenteesta vähitellen irti.

Älä menetä toivoasi. Et koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Ja niinhän se on!

Liian vähäiset yöunet ja hektiset viime päivät ovat tahmanneet aivoni. Ei tämän kummempaa siis tällä kerralla.