Kirjoittamisesta.

On alkanut niin rytinällä tämä kevätlukukausi, mutta toisaalta nautin siitä, että on ainakin tekemistä! Helpotusta tuo onneksi se, että tässä jaksossa koulua on vain kahtena päivänä viikossa, muut kolme päivää istun kotona ahkerasti kotona koneen ääressä koulujuttujen parissa...ja antaapa tämä lukujärjestys myös tilaa omalle kirjoittamisellenikin, joka kuitenkin on tärkeintä.

Sitä olenkin tässä miettinyt pidemmän aikaa. Omaa kirjoittamistani meinaan.
Kuinka helppoa minun on vedota, että taas on niin paljon koulujuttuja kirjoitettavana, en ehdi tänäänkään kirjoittaa, no taas on jotain, mikä estää...

Tekosyitä sanon minä!

Tottakai tämänhetkiset opiskeluni rajoittavat omaa kirjoittamistani, mutta eivät kyllä estä sitä. Samoin on perheen kohdalla, meneehän lapset ja puoliso kaiken muun edelle.
Mutta eikö kuitenkin ennen kaikkea ole kyse priorisoinnista?
Kuinka tärkeää kirjoittaminen on minulle? Olenko valmis luopumaan jostain niin, että saisin päiviini enemmän aikaa kirjoittamiselleni? Minun elämäni ei ole niin täyteen ahdettua ja aikataulutettua ettenkö voisi karsia jotain pois. Vaikka turhaa nettisurffailua, vaikken olekaan sosiaalisen median suurkuluttaja tai roiku netissä tuntitolkulla päivän aikana.

Viimeiset kymmenen vuotta kirjoittamiseni on lopahtanut ajan puutteeseen. Edelleen aikani tuntuu olevan kortilla yrittäessäni yhdistää sekä opiskelun että perheen. Kolmen pienen lapsen äitinä minun on pakko miettiä hyvin tarkkaan miten käytän aikaani. Voin puhua koko loppuelämäni siitä kuinka haluan kirjoittaa, mutta huomaan katkeroituneena kuusikymppisenä etten koskaan tehnyt mitään konkreettista asian eteen.

Näin kirjoitin viime syksynä kirjoittamisen perusopinnoissa. Ja näinhän se on. Voin jaaritella koko loppuelämäni kuinka minä vielä kirjoitan, mutta tuo pelkkä puhuminen ei riitä. Usein tarvitaan niitä tekojakin.

Ja nyt todellakin aion ryhtyä sanoista tekoihin!
Koulujutut on tehty hyvään malliin ja nyt on aika hypätä kirjoittamaan ihan omiani ;) Ja sen pyörteissä kysyn vain itseltäni, miksi kummassa en muka ehtisi kirjoittaa? Miten voisin olla kirjoittamatta?

Luettua ja viilailtua.

Päätin tänä vuonna listata lukemani kirjat myös tänne blogiin. Ehkä ennen kaikkea mukavaksi muistilistaksi itselleni, mutta toivottavasti inspiraation lähteeksi myös muille. Linkki lukupäiväkirjaani löytyy siis tuosta yläpalkin alta..

Ja nyt sitten ensimmäinen luettu kirja listattavaksi.

Christmas Carol Kauffman: Ei kenenkään lapsi

Ei kenenkään lapsi on uusintapainos nuoren englantilaistytön ja hänen David-poikansa kohtalosta. Salaperäinen syntymä varjostaa Davidin elämää, kunnes palat alkavat loksahdella kohdalleen. Christmas Carol Kauffman on tuottanut lukuelämyksen, joka ei jätä ketään kylmäksi.

En tiedä lupaileeko takakansi liikoja mutta toisaalta en voi sanoa, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Lukuelämys, siitä en mene takuuseen kuitenkaan. Pitäisi tietenkin lukea alkuperäiskielellä niin voisin sanoa oliko vika itse teoksessa vai suomennoksessa. Mutta ei, en siis lähde lyttäämään teosta. Se piti kyllä otteessaan niin etten halunnut lopettaa kirjaa keskenkään (miten kävi Sofi Oksasen Baby Janen kohdalla, lopetin tylysti kesken.).

........

Nyt olisi sitten Venäjän kulttuurihistorian esseekin viilattuna. Luetutin sen vielä luottolukijallanikin, ulkopuolisen kommentit ovat aina tervetulleita. Kun itse on tarpeeksi kauan tuijotellut omaa tekstiäään sille tulee vähitellen sokeaksi. (Hah..siitä on kaiketi kyse myös koulussa puhutussa prosessikirjoittamisessa; tekstin prosessin omaisesti työstämisessä ryhmän kommenttien perusteella..).

Tieteellisen kirjoittamisen kurssin johdosta luin juuri Michel De Montaignen esseen Ystävyydestä. Siitä pitänee kirjoittaa jo ihan oma postauksensa, herätteli mukavasti ajatuksia meinaan.

Ja hahmottelinpa kurssin esseetäni myös. Onneksi huomiseksi tarvitsee olla vasta luonnostelua ja ideoita valmiina, siitä se homma sitten lähtee. Aihekin löytyi (Vapaa, omavalintainen aihe oli kyllä oikeastaan melko haasteellinen tehtävänanto vaikka voisi muuta kuvitella!) ja kirjallisuuskin sitä varten löytyi kivuttomasti. Nyt pitäisi vain lähteä hahmottelemaan esseen rakennetta vähitellen. Mutta kuten tiedän, alku aina hankalaa ja lopussa olen enemmän kuin innoissani. Kyllä vain!

Tästä se taas lähtee liikkeelle. Arki ja opiskelut nääs.
(Mutta onneksi vähäinen kurssimäärä jättää paljon aikaa myös omalle kirjoittamiselle!!)

Miesten vuoro..

Suuri helpotuksen huokaus.
Esseen ensimmäinen versio on valmis. Nyt annan sen (ehkä) levätä ja lähden viilaamaan sitä hieman myöhemmin. Yksi syy helpotuksen huokaukseen on se, ettei sivuja tullut kuin vajaa kuusi, joten typistäminen viiteen sivuun ei ole niin iso urakka kuin pelkäsin (vertaa dramaturgian elokuva-analyysiin, jonka typistin 12:sta sivusta viiteen..). Suuri osa viilausta on myös tarkastaa olenko viitannut tarpeeksi lähdemateriaaliini ja toiseksi, olenko pohtinut tarpeeksi myös itse. Se on toisaalta mukavaa, mutta myös haastavaa saada oma ääni kuuluviin tekstissä, kun on tottunut kirjoittamaan esseet hyvin tieteellisinä.

...

Katsoin tänään äitini kanssa erittäin mielenkiintoisen dokumentin nimeltään Miesten vuoro. Muistan dokumenttia kehuttaneen hyvin paljon, joten löytäessäni sen kirjastosta, oli se jo pakko myös lainata. Ja kannatti. Välillä nauroin katketakseni, välillä pyyhin poskille valuvia kyyneleitä. Enkä enää ihmettele miksi dokumenttia on kehuttu. Kannattaa katsoa itse niin tiedät miksi! (Linkin takaa löytyy myös dokumentin traileri jos kiinnostaa tietää, mistä on kyse.)

Laittoi se myös miettimään suomalaista miestä.
Onhan suomalaisilla miehillä painolastinaan ikiaikainen kasvatus siihen, ettei mies itke eikä puhu tunteistaan. Ehkä sodat aiheuttivat tätä osaltaan lisää. Mutta mietin kuinka paljon myös me naiset aiheutamme tätä? Dokumentti todistaa sen, että kyllä suomalainen mieskin osaa puhua. Suomalainen mieskin tuntee ja ajattelee. Onko niin, että me naiset emme aina vain osaa antaa miehille mahdollisuutta siihen?

..

Note to myself.
Dokumentit ovat aika loistava ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita.

Hyvää alkanutta vuotta 2012!

Se olisi sitten uusi vuosi...ja uudet kujeet ehkäpä myös?
No, arki ainakin on palaillut, sillä lapset palasivat tänään kouluun, eskariin ja päiväkotiin ja minä olen viettänyt aamupäiväni mukavasti Venäjän kulttuurihistorian esseetä tehden. Nyt on meneillään juurikin se ärsyttävä vaihe, kun tuntuu ettei kerätystä materiaalista saa mitään järkevää tekstiä aikaan. Mutta kirjoitan silti. Sillä kun olen kirjoittanut sen kymmenen sivua tekstiä on helppo lähteä muokkaamaan esseetä viisisivuiseksi. Juu, ehkä hullun hommalta kuulostaa, mutta toimii.

Mutta kyllä on ollut tsemppaamista tässä kahden viikon lomailun jälkeen että on päässyt työhön kiinni. Kun oikeasti osasin lomani lomailla ja laiskotella (mikä muuten teki hyvää!!), niin tämä arki kamaline aamuherätyksineen tuntui melkoiselle kidutukselle. Esikoinenkin sanoi eilen nukkumaan mennessä, että laita äiti sitten kello herättämään... (ai miten niin olen saattanut nukkua aamuisin pitkään....)

Olin niin suunnitellut nämä tulevat kolme päivää työntäyteisiksi päiviksi täällä kotona, kunnes aamulla päiväkodilla ja eskarilla tulin muistutetuksi, että torstaina ei hoitopäiviä ole hoitajien koulutuspäivän vuoksi. Sen vuoksi juurikin minun selkeästi kannattaa istua tässä koneen ääressä bloggaamassa eikä paahtaa tuota esseetä kohti valmiimpaa. Yritän selittää tätä sillä, että kirjoittamisessa kaipaa välillä taukoja.. ;)
Ei sen puolen, ettenkö lasten kotona ollessa voisi myös olla ahkera, sillä ei tuo kolmikko äitin seuraa kaipaa enää niin..kyllä niitä rauhallisia hetkiä koneen ääressä riittää torstainakin..

Ja eilen sain elämääni myös Pellervon (Älkää kysykö, mistä nimi..).
Joululahjarahoilla siis ostin pitkään haaveilemani kannettavan tietokoneen (Älkää kysykö, miksi tietokoneellani on nimi!) (Älkääkä edelleenkään, miksi Pellervo..).
Tänään takkusin jo officen asentamisen kanssa, vaikkei se kyllä koneen vika ollut (vaan ohjelman tietenkin!). Rankkaa kun tuo perheen insinööri on töissä eikä teknisenä tukena täällä kotona..

Odotan puhelinta soivaksi tai sähköpostia saapuvaksi.
Joskus odottavan aika on hyvin pitkä!

Laiskottelua..

Jotain uutta ja kutkuttavaa työn alla. Viilattavana ja mietittävänä, mutta ah kuinka työllistävää on pyöritellä ajatuksia byrokratian koukeroiden parissa ja olla oi niin bisnesnainen (kun olen niiiiin kaukana siitä tyypistä).
Kerron lisää kun on jotain kerrottavaa ;)
(Mutta jos kaikki menee hyvin niin uusi vuosi tuo uusia tuulia mukanaan!)

Me ollaan lasten kanssa lomailtu ukkokullan oltua pakotettu palaamaan sorvin ääreen heti tiistaina. Eipä näy taantuma ei, kun töitä riittää niin ettei lomia saa pitää juuri nyt. Mutta ei pidä valittaa. Vaikka olisihan se ollut kiva olla ja  laiskotella lomailla yhdessä. Mutta me olemme lasten kanssa nauttineet mukavan sateisista joulusäistä, käyneet siis kirjastossa ja pelanneet joululahjapelejä. Jos rehellisä ollaan niin eipä ole paljoa houkutellut pistää nenäänsä pihalle jos ei ole ollut pakko.

Laiskottelusta puheen ollen, sitä olen tehnyt.
No, ruokaa olen laittanut ja pyykkirumbaa pyörittänyt, mutta siihen se sitten onkin jäänyt. Suorittajalle on ollut hankalata antaa itselleen lupaa tähän, mutta paras opetella joskus tuollainenkin. Ja kappas kummaa, sehän onkin ollut ihan rentouttavaa (huomata, etten ole päivän aikana saanut aikaiseksi sitten yhtikääs mitään)!

No, olenhan sentään lukenut paljon :) Ja tehnyt samalla taustatyötä seuraavaa pitkää kirjoitusprojektia varten. Uponnut aivan uuteen maailmaan ja tutustunut uusiin henkilöihin, jotka alkavat vähitellen elämään paperilla. On tämä vain mielenkiintoista..

Mutta nyt tuon kuuluisan pyykkirumban pariin..

Kotona taas.

Kaaoksen keskellä oikestaan. Lahjoja siellä, lahjoja täällä ja osittain tyhjentämättömät laukut siellätäällä. Pyykkikone pyörii ja pitäisi kai tehdä jotain.
Toisaalta miksi pitäisi?
Josko sitä olisi vain ja odottaisi inspiraatiota ihan rauhassa. Ehkä se ahkeruuskärpänen puraisee vielä joskus. Nyt on ainakin hyvää aikaa tehdä jotain omassa rauhassa kun lapsilla aika kuluu joululahjojen parissa.

Takaisin laiskottelun pariin siis!

Me käymme joulun viettohon...

Tänään kyynelissä oli pitelemistä kun oli keskimmäisen eskarin joulujuhlat. Kaikki ne laulut ja oma pieni paimeneni siellä lavalla. Niisk.

Kävin myös sotaveteraanimme luona joulukukkia viemässä ja niin se aika vain hurahti. Tarkoitus oli olla vain tunnin verran ja sitten kahden tunnin jälkeen huomasin, että kappas, pitäisi niitä jouluostoksia lähteä tekemään! Sotajuttuja sain taas kuulla ja on se vain mielenkiintoista. Eipä sitä itse voi edes kuvitella millaista elämä silloin on ollut..

Ja olin kyllä sitten sellaisen hullunmyllyn keskellä tuossa läheisessä ostoskeskuksessa. Ajattelin, että ihmiset olisivat töissä tai jotain, mutta ei. Siellä ne olivat samaan aikaan kuin minäkin. Sain ostettua viimeiset lahjat ja jotain ruokaa jääkaappiin kun kotiudutaan aaton jälkeen. Ei tarvitse ihan nälkäkuoleman partaalla olla. Ukkokullallekin löysin lahjan vaikkei se ollutkaan se, mitä lähdin etsimään. Unohdin myös autuaasti, mihin jätin autoni, mutta raskaan mietiskelyn jälkeen päättelin, mihin suuntaan olin silloin tullessa hissillä mennyt..ja löytyihän se auto loppupeleissä ensiyrittämällä. Siinähän sitä olisinkin ollut..

Nyt alkoi lapsillakin loma.
Yritän asennoitua jouluun. Tajuta, että se on oikeasti tulossa.
Olla tekemättä liikaa. Osata vain olla.
Päätin jopa, etten edes siivoa täällä kotona, kun ei täällä edes aattoa olla. Ei se jouluntunnelma häiriinny muutamasta pölypallerosta. (Fiksu päätös!)
Pakkaan.
Pakkaan ja pakkaan.
Yritän päättää, mitä pakkaan.

Mutta näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin.
Oikein hyvää joulua kaikille!

Historian äärellä.

Vietin juuri intensiivisen kaksituntisen television ääressä.
Katsoin Tali-Ihantala 1944 -elokuvan, joka kertoo siis jatkosodasta ja Tali-Ihantalan taisteluista.
Veti vähän hiljaiseksi.
Mitä ajatella? Mitä kirjoittaa?
Kannattaa katsoa itse.
Enkä tiedä oliko elokuvallisesti huippukokemus, mutta se historia siinä sai minut hiljaiseksi. Että me oikeasti selvittiin. Kiitos rintamalla taistelleiden, meillä on tänä päivänä itsenäinen Suomi.

Syyskuussa aktiotiimin kanssa pysähdyimme Tali-Ihantalassa muistomerkin luona. Tämä on Suomen sotilaiden muistoksi, tien toisella puolella Venäjän oma muistomerkki. Oli kuulkaa muistomerkin luona hiljaista porukkaa.

Suomen historia kiinnostaa ja jo senkin vuoksi katselen näitä sotaelokuvia, mutta takana on myös yksi kirjoitusprojekti, jota olen aloittelemassa. Taustatöiden tekeminen on mielenkiintoista :)
Vielä mielenkiintoisempi taustatyö tulee olemaan vierailut tutun sotaveteraanimme luona, joka on jo aikaisemminkin kertoillut kokemuksistaan. Nyt on aika paneutua siihen vieläkin syvemmin.

....

Luin eilen Eira Pättikankaan kirjan Jäljet veräjällä ja olipahan mukaansatempaava kirja.
Vähän ehkä kritisoisin sitä, että välillä Pättikankaan kirjat toistavat samaa. Naispäähenkilöt ovat luonteeltaan loppujen lopuksi samanlaisia ja tekevät samoja päätöksiä. Mutta kokonaisuutena kirja oli hyvä. Pakko oli lukea reilut kolmesataa sivua melkein kertaistumalta kun ei malttanut lopettaakaan. Etelä-Pohjanmaan murre kirjoissa on niin kotoinen (olen siis kotoisin sieltä) ja eilen illalla ajattelin jo murteella. Huolestuttavaa.. ;)

....

Nyt Venäjän kulttuurihistorian esseen pariin niin saan senkin laskea käsistäni joulun lähestyessä. On vain kiva tehdä tiettyyn pisteeseen se odottamaan niin on helpompi aloittaa seuraavasta työvaiheesta.

Ja tänään meillä paistellaan pipareita :)

Aika olla ahkera..

Jokseenkin vaikea saada itseään liikkeelle. Liekö syynä tuo iki-ihana joulukuinen vesisade ulkona joka houkuttelisi mielummin käpertymään peiton alle sänkyyn..

Tänään pitäisi viilata tuo novelli valmiiksi ja lähettää oppimispäiväkirjan kera opettajalle. Mistä tulikin mieleen, että tuo päiväkirja kaipaakin vielä työtä. Olinkin päättänyt tehdä siihen vielä muutoksia. Hyvä kun muistin!
Jos olen rehellinen niin en ole erityisen tyytyväinen novelliini. Tai on se ihan hyvä, muttei sen enempää. Oppimispäiväkirjaankin kirjoitin siitä, että koen pitkän romaanikäsikirjoituksen kirjoittamisen paljon helpommaksi kuin lyhyen novellin, joka pitäisi mahduttaa alle viiteen sivuun. Ehkä olen sellainen pohtija, joka ei osaa (tai halua?) tiivistää liiaksi. Haluan mennä paljon syvemmälle kuin tuossa novellissani pääsin. En väitä, etteikö novellitkin voisi olla syvällisiä, mutta tämä tehtävä tuntui todella vaikealle.

Venäjän kulttuurihistorian esseekin on työn alla ja tänään sitä pitäisi ahertaa kunnolla. Muistiinpanoja alkaa olemaan mukavasti, kohta siirrynkin siihen ärsyttävimpään vaiheeseen kun siirrän paperilla olevat asiat koneelle. Ei se niin ärsyttävää, mutta tuossa vaiheessa iskee se epätoivo. Miten tästä materiaalista saa koskaan mitään kunnollista aikaiseksi! Mutta siitä se muuttuukin mielenkiintoiseksi, kun se sekamelska muuttuu vähitellen järkeväksi kokonaisuudeksi. Ehkä olen outo, mutta nautin tuosta prosessista suunnattomasti..

Esseitä riittää lisääkin, sillä pitäisi alkaa luonnostelemaan tieteellisen kirjoittamisen esseetä. Ja tästä olen niiiiin innoissani. Aihe on vapaa ja tehtävänä vain miettiä, mikä minua kiinnostaa juuri nyt? Mistä haluan kirjoittaa juuri nyt? Hahmotellessani ajatuksiani ylös nousi sieltä muutamia ajatuksia ylitse muiden ja löysin kirjastosta jo hyvää lähdemateriaaliakin esseetäni varten. Nyt onkin sitten ongelmana pidettyä itsensä kurissa ja olla kirjoittamatta esseetä valmiiksi joululoman aikana ;) Tammikuuksi kun pitäisi olla mietittynä vasta aihe ja tehdä alustavia luonnoksia mind map -tyyliin. Prosessikirjoittaminen on päivän sana. Prosessikirjoittaminen..

Mutta ollakseni oikeasti ahkera etten vain kirjoittaisi ahkerana olemisesta, on aika ryhtyä puuhaan..

Joulujuhlaa..

Tänään oli esikoisen joulujuhla.
Välillä pidättelin kyyneleitä, välillä nauroin muun yleisön kanssa ohjelmanumeroille.
Eniten liikutusta sai aikaan lopuksi laulettu Enkeli taivaan, jonka viimeisessä säkeistössä koko salillinen nousi ylös. Tiedänhän minä, ettei se monellekaan merkinnyt muuta kuin vanhaa tapaa, mutta minulle se merkitsi paljon enemmän.

Ja hienointa oli se, että joulujuhlassa edelleen esitettiin jouluevankeliumi ja laulettiin muitakin kuin tonttulauluja! (Tästä muuten loistava kirjoitus Marikalla.)

Esikoisen todistus oli täynnä hyviä ja erinomaisia ja opettajallekin kävin antamassa positiivista palautetta työskentelystä luokan kanssa. Olen yrittänyt opetella kehumaan ja kiittämään toisia. Ainakin omalla kohdalla se tuntuu hyvälle!

Viikon päästä on jo jouluaatto.
Uskomatonta!

Loma.

Se olisi sitten loma.

Tai miten sen nyt ottaa.
Koulusta alkoi loma, mutta tehtävistä ei. Kyllä tässä on oikeastaan ihan tarpeeksi tekemistä tuleviin päiviin, ettei lomailua kannata miettiä muutamaan päivään. Tai siis teen tässä vielä muutamia juttuja eteenpäin niin eivät odota sitten myöhemmin.

Hetkeen en ole tänne kirjoittanut lukemistani kirjoista, mutta nyt on jo pakko.

Luin siis Randy Pauschin kirjan Jäähyväisluento.

Amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston ohjelmassa oli jokin aika sitten luentosarja, johon yliopiston professoreita pyydettiin puhumaan niin kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen luento. Puhujan toivottiin käsittelevän sitä, mikä hänelle itselleen oli elämässä kaikkein tärkeintä ja mitä hän haluaisi sanoa muille ennen kuolemaansa. Tällaisen luennon yhteydessä kuulijatkin tulisivat miettineeksi, mitä he itse haluaisivat sanoa muulle maailmalle, jos kyseessä olisi viimeinen mahdollisuus.
Kun yliopiston tietojenkäsittelytieteen professoria Randy Pauschia pyydettiin pitämään tällainen luento, hän oli vain vähän aiemmin saanut tietää sairastavansa parantumatonta syöpää. Hänen ei siis tarvinnut kuvitella. Hän ei kuitenkaan käsitellyt kuolemaa, vaan puhui elämästä luennossa, jonka otsikoksi tuli ”Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi” (Lainaus Tammen sivuilta.)

En tiedä, mitä siitä kirjoittaisin.
Jos sanon, että se oli inspiroiva, kuulostaisin idiootille.
No, vuodatin kyyneleitä paljon. Varsinkin lopussa. Mutta koin myös ahaa-elämyksiä ja ihailin Pauschin positiivista elämänasennetta. Kirja oli helppolukuinen ja se oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

(Jos jotakuta kiinnostaa, niin viimeinen luento löytyy täältä. Ja Randy Pauschista löytyy tietoa täältä. Ja täältäkin löydät lisää infoa..)


Vähän hajanaisia ajatuksia. Väsyneet aivot jumissa.

Loppuun linkki koulublogiin. Eilen sinne ilmestyi aikaisemmin mainostamani google-runo ;)

Äiti on vähän väsynyt!

Vähän väsyttäisi. Mies yski koko yön keuhkojaan pihalle. Ei kai tarvitse sanoa, etten minäkään siinä vieressä nukkunut erityisen hyvin. Ja niinä hetkinä kun armas mieheni ei yskinyt, yski kuopus omassa sängyssään. Tai itki. Joten..no, äiti on vähän väsynyt.
Olen juonut teetä tässä aamulla, mutta mietin pitäisikö tarttua vahvempiin aineisiin?
Juoda kahvia?

Meillä alkaa tässä bileputkikin, kuinkas muutenkaan. Tänään illasta kuopuksen joulujuhla päiväkodissa. Lauantaina esikoisen joulujuhla koulussa, sunnuntaina seurakunnan joulujuhla ja seuraavan viikon keskiviikkona keskimmäisen eskarin joulujuhla. Vähemmästäkin juhlahumusta väsähtää ;)

Mutta nyt pitäisi olla ahkera.
Keksiä novellille loppu.
Jatkaa Venäjän kulttuurihistorian esseen luonnostelua.
Kirjoitella oppimispäiväkirjoja.
(Nukkua.)
Ja antaa itselleen lupa olla väsynyt (ja vähemmän ahkera!).

(Koulublogin teemana tällä viikolla punainen.)

Miksi?

Edelliseen kirjoitukseen vielä viitaten.
Miksi valitsen Venäjän kulttuurihistorian esseen aihevaihtoehdoista sen haastavimman?
Miksi kaksi yksinkertaisempaa tehtävänantoa eivät saa kiinnostumaan?
Miksi, miksi, miksi?

Haastetta tai sitten kaivan verta nenästäni? (Vai miten se sanonta meneekään?)

Jos ei jotain hyvääkin, niin kirjoitin juuri googlerunon koulublogia varten. Yrittäkääpä pysytellä housuissanne keskiviikkoon saakka.

Ahkerana.

Selätin juuri valkoisen paperin (=tyhjän näytön) kammon.
Kertovan tekstin perusteissa pitäisi kirjoittaa "lopputyönä" novelli. Ja ajatus ahdisti. Kun olen päätynyt siihen, etten osaa kirjoittaa ;)
Mutta minähän en luovuta, sen olen päättänyt. Ei kai sitä opi koskaan jos ei yritä ylittää itseään ja opettajatkin hokevat koko ajan, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.
Ja kappas. Nyt ensimmäinen versio on loppua vaille valmis.

Novelli muotona on vain todella hankala minulle. Oppimispäiväkirjaankin kirjoitin, että minulle on helpompaa kirjoittaa monisatasivuinen romaanikäsikirjoitus kuin kolmisivuinen novelli. Se on oikeasti paljon haasteellisempi tehtävä. Tiivistää idea kolmeen sivuun ja saada se vielä toimimaan.

Venäjän kulttuurihistoria kyllä kiinnostaa. Nyt kun novellia sain noin hyvin tehtyä on aika ryhtyä tuon kulttuurihistorian esseen kimppuun. Viisi sivua mielenkiintoisesta aiheesta. En malta odottaa.

Nämä aamut yksin kotona, kun on hiljaista ja höyryävä teemuki vieressä.
Juuri nyt ajattelen, ettei minusta olisi tiukkaan toimistotyöhön. Liian levoton sielu sellaiseen tai jotain..

Mutta nyt takaisin ruotuun, kun on melkein sellainen flow päällä.

Pieniä hetkiä arjesta.

Oli toinen adventti. Kaksi kynttilää ja koti täynnä joulun odotusta.

Joulukalenterista paljastui tehtäväksi askarrella lumihiutaleita. Puuhaan ryhdyimme koko perheen voimin ja tulostakin syntyi. Mukavaa puuhaa joululaulujen soidessa taustalla.

Itsenäisyyspäivän aamuna heräsimme lumisateeseen. Piha sai kauniin lumipeitteen päälleen. Mieli kirkastui, maisema kaunistui ja valon määrä lisääntyi valtavasti. Lasten toiveissa saada lisää lunta.

Juhlistimme itsenäisyyspäivää hieman paremmin syöden. Niin usein ruokailu on niin arkista ja arjen keskellä tottakai näin pitää ollakin. Mutta itsenäisyyspäivää halusimme juhlistaa kauniisti kattaen ja ruuan valmistamisen hitaasti ja vailla mitään kiirettä. Arjen pikakokkauksien jälkeen tällainen kiireetön ruuanlaitto on luksusta ja siitä osaa silloin myös nauttia.

Itsenäisyyspäivän ajatuksia enemmän koulublogissa.

Pienin askelin..

Tämä aika vuodesta väsyttää.
Ihan suunnattomasti. Kun aamulla on pimeää ja hämärä laskeutuu liian aikaisin iltapäivällä. Niinpä olen polttanut paljon kynttilöitä. Ripustettin yhdessä jo keittiön ikkunaan jouluvalot ja liimailtiin myös seimiasetelman kuvat ikkunaa koristamaan.

Pidän hitaasti jouluun laskeutumisesta.
Että tehdään asioita vähitellen. Päivä päivältä lasten joulukalenterista ilmestyy uusia puuhia, jolla saadaan koti jouluiseksi. Vähitellen ja pienin askelin..

Meidän pienimmällä on tällä hetkellä korvatulehdus ja keuhkoputkentulehdus..antibioottikuuri päällä ja yöt alkavat olla taas parempiunisia. Myös äidillä toivottavasti.
Jokseenkin siis tahmainen olo. Mitään ei oikein jaksaisi tehdä, mutta imurin varteen pitäisi tarttua, kun tämä päänsärkykin alkaa vähitellen talttumaan. Tämä aika vuodesta kun on märkää muttei vielä lunta, on sitten hermoja raastavaa. Eteinen lainehtii hiekasta ja sitä pitäisi imuroida useammin kuin saan aikaiseksi ;)

Mutta kyllä se tästä. Jos vaikka nyt imuroisi.

Ja linkkivinkkinä viikon viimeinen keltainen päivitys. Olkaapa hyvät.

Hän pohtii.

Lopullinen käsikirjoitus valmistuu aina yhteistyössä tuottajan, käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa.
(Täältä)

Kun on aina kirjoittanut yksin on vaikea työskennellä toisten kanssa yhteistyössä. Kun kirjoittaa proosaa tai runoja saa prosessin tehdä yksin alusta loppuun (Paitsi jos olisi julkaiseva kirjoittaja niin kustannustoimittaja olisi tuotantoprosessin yksi osapuoli..). Kun on mielestään kirjoittanut ihan hyvän tekstin, löytänyt omat ideat ja jutut hommaan, on hyvin vaikea hyväksyä se, että toisella on aivan muita ideoita eikä ymmärrä minun näkökantojani.

Mihin se kolahti? Ylpeyteenikö? Että teksteissäni on korjattavaa. Ettei se ollutkaan kaikkien mielestä niin hyvä etteikö kaipaisi hieman muokkausta.

Älkää kuvitelko, että olisin mielestäni niin erinomainen kirjoittaja etteikö teksteissäni ole korjattavaa tai muutettavaa. Ehei. En oikeastaan enää edes tiedä, kuinka paljon oikeasti haluan kirjoittaa, joten en ole mitenkään leijumassa erinomaisuuteni sfääreissä.

Mietin vain, mikä on roolijako ohjaajan ja käsikirjoittajan välillä? Kuinka paljon ohjaaja voi tuoda omia näkemyksiään ja jyrätä alleen käsikirjoittajan?

Sen sijaan, että aloittaisimme lopullisella käsikirjoituksella, meidän täytyy edetä karkeasta rakenteesta eri vaiheiden kautta lopulliseen muotoon. Tämä on tuskallista työtä kärsimättömälle luovalle mielelle. Mutta suurien kuvanveistäjienkin täytyi työskennellä kuukausia ennen kuin mitään ihmishahmoa muistuttavaa alkoi muovautua kivestä.
(Täältä)

Siinäpä se. Olisi kivaa jos se ensimmäinen versio olisi se lopullinen versio. Loistava juuri sellaisenaan. Mutta harvapa kirjoittaja taitaa siihen kyetä. Mutta kun olet puurtanut sen ensimmäisen version parissa jo kyllästymiseen saakka, niin ajatus seuraavasta ja seuraavasta versiosta ahdistaa ihan pikkuisen. Se on kai tottumiskysymys..

Mutta tuo pitkä prosessi puuttui tästä näytelmäprojektista. Alle kuukausi aikaa kirjoittaa niinkin laajan teoksen pohjalta kuin Kurjat, näytelmä joka mahtuu alle puoleen tuntiin. Ja olen hyvin hyvin kaukana ammattilaisesta. Ja aika loppuu kesken, sillä harjoituskertojakin näyttelijöillä taitaa olla hurjat kolme kertaa ennen h-hetkeä. Joten kai sitä vähemmästäkin turhautuu.

Mitä opinkaan tästä?
Älä lupaudu jokaikiseen projektiin mukaan vaikka kuinka kiinnostaisi.
Opettele ottamaan vastaan palautetta (Oppiiko siihen koskaan?).

Ai niin. Kouluprojekti päivittyi eilen toimestani.

Päivän ajatus.

Kukaan ei tiedä mihin pystyy ennen kuin on yrittänyt.
-Publilius Syrus-

Siinäpä se. Pitää ensin yrittää, jotta voisi tietää, mihin todella pystyy. Sen kun muistaisi aina eikä ensimmäisenä totea, ettei minusta ole siihen. Joskus tarvitaan hippunen rohkeutta yrittää jotain uutta. Joskus joutuu toteamaan, ettei minusta kyllä todellakaan ollut siihen, mutta ainakin yritin. Mutta vastavuoroisesti voi myös yllättyä positiivisesti. Hei, minusta oli siihen..

Näitä on hyvä paukuttaa välillä omaan ajatusmaailmaansa. Jos on luonteeltaan pessimisti ja odottaa aina pahinta, on kai aika vähitellen alkaa muuttaa suhtautumistaan itseensä ja maailmaan.

Hei, katsotaan mitä tämä päivä tuokaan tullessaan!
(Ei silti tarvitse sortua naminamipusipusi -hössötykseen!)


Ja ps. meidän kouluprojekti päivittyi taas, jos haluatte käydä kurkistamassa..

Koko päivän..

Sitä vaan istuu ja kirjoittaa tänne blogiin melkein joka päivä (meinasin kirjoittaa koko päivän..onneksi en nyt sentään). Ihan vain kirjoittamisen ilosta..tai ehkä saadakseen jotain edes ylös. Eihän tätä taida kovin moni edes lukea, mutta se ehkä pitää vaatimustason alhaalla. Olen ja kirjoitan sen kummemmin miettimättä.

Päivän linkkivinkkinä kouluprojekti, joka löytyy täältä ja pysyy hengissä helmikuun loppuun saakka. Ihan mielenkiintoista lähteä kirjoittamaan rajatussa (mutta tarpeeksi vapaassa) aihepiirissä ja katsoa miten omat tekstit sopivat muiden joukkoon. Meidän blogiryhmä on kiva ja persoonina ollaan jokainen aika erilaisia, joten voisin kuvitella, että monipuolisuutta ei blogista tulisi puuttumaan.

Nyt hän aikoo ryhtyä niinkin proosalliseen puuhaan kuin vessojen pesu. Joskus pitää sellaistakin tehdä.

Helpotusta ahdistukseen..

Olin tänään juttelemassa opettajani kanssa. Kun kaikki tuntui vähitellen kaatuvan niskaan..siis ei tämän jakson opiskelut tai mitään vaan omat kriiseilyt ja pohdinnat ensi kevään suhteen.

Ja kannatti avata suunsa ja jutella. Näillä näkymin saan valjastettua ensi kevään työnäytteen pääsykokeita varten, joten saisin kiitettävästi käytettyä aikani pääsykokeita varten ja esseiden kautta (35 liuskaa..) syvennettyä pääsykoekirjallisuuteen. Kunhan löydän punaisen langan kirjamateriaalistani..

Ei mikään huono yhtälö!
Tuntuu kuin harteilta olisi pudonnut suuri taakka pois (särkee tuota niska-hartia -seutua siltikin :D) ja kevät näyttää valoisammalta. Ei tarvitse lopettaa nykyistä opiskelua kesken ja saan kuitenkin luettua pääsykokeisiin! Ja jos pääsen sisään, niin nämä kirjoittamisen opinnot kuitenkin olisivat jo suoritettuna sivuaineena ja pois opiskeluajasta sitten myöhemmin..

Että yksi kriisi ohitse.
Vielä odottaa muutamat kysymykset vastauksia, mutta eiköhän nekin tule ajallaan.