Lukupäiväkirjaan...

Alexandra Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Angie on 27-vuotias ja päättää kuolla kuulaisana idoliensa Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin lailla ennen 28. syntymäpäiväänsä.

Siinä romaanin idea lyhyesti. Angie siis lähtee Suomeen kirjallisuudenopettajansa omistamalle paikalle ja aitoo löytää sieltä sitä jotain, mikä tekisi hänestä taiteilijan. Jotta hän voisi kuolla kuten idolinsa.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei suinkaan. Mutta enempää en kerro. Jokainen voi lukea kirjan itse.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on kirjan moniäänisyys. Sen kertojina on niin Angie itse, mutta myös Herra Possu, auto sekä talon kissa. Alussa tämä häiritsi minua suunnattomasti, mutta loppua kohden se alkoi tuntua aina vain normaalimmalta ja luonnolliselta. Ja se ehkä lopulta teki kirjasta mielenkiintoisen, sillä lelupossun havainnot maailmasta saattavat olla hieman erilaiset kuin ihmisen...

27 eli kuolema tekee taiteilijan on Salmelan esikoisromaani ja kehuttu sellainen.

Lukupäiväkirjaan

Juha Itkonen; Kohti

Tuntuu, että kirjoitan usein tähän alkuun syyn miksi olen lukenut kyseisen kirjan. Niin nytkin.
Etsin Itkosen tuotantoa käsiini luettuani hänestä ensin monenmonta lehtihaastattelua. Niistä olen saanut hänestä jokseenkin sympaattisen ja maanläheisen kuvan. Ja sepä saikin kiinnostumaan myös hänen tuotannostaan. Ja vaikka Itkosta on kehuttu paljon, niin se ei aiheuttanut minulle häiritsevää ennakkoasennetta kirjaa kohtaan...kerrankin kirjailija, joka on niin normaali. Ei tee itsestään numeroa (tai ainakin sellainen kuva minulle hänestä on syntynyt).

Välähdys televisiokuvasta tsunamin runtelemasta Thaimaasta. Julia on siinä, kuvan vasemmassa laidassa, epäselvänä mutta elävänä. Vuosi sitten kadonnut Julia - tytär, joka jätti vain kirjeen pöydälle ja lähti.

Isä ja veli lähtevät joulun alla Thaimaahan tarkoituksenaan tuoda Julia takaisin kotiin. Kun perheenjäsenet viimein kohtaavat, aalto nostattaa pintaan elämän mittaiset jännitteet.
On helppo kritisoida toisen kirjoittamaa. Että ei niin omaperäinen idea. Tytär ja sisko katoaa. Hänestä näkyy välähdys uutisissa ja sinne lähtevät perässä isä ja veli.
Mutta aina ei tarvita niin omaperäistä ideaa. Ei jotain suurta ja järisyttävää. Joskus se tavallinen riittää. Jos osaa kirjoittaa, kuten Itkonen tuntuu osaavan.

Yli neljäsataa sivua ja aikaa kuluu vain muutama päivä. Siinä on sitä, mitä ihailen. Ja vaikka konkreettisesti ei tapahdu paljoakaan, avautuu lukijan eteen monikerroksinen kudelma jokaisesta henkilöstä ja nämä välähdykset avaavat taas hieman lisää nykyhetken tarinaa. Miksi he ovat juuri siinä ja miksi niin solmussa. Henkilöiden sisäinen maailma on voimakas ja vie mukanaan. Sinne vain sukeltaa mukaan.

Että ei Itkosta ole kehuttu turhaan. Nähtävästi itsekin yllyn kehumaan. Mutta se, miten hän solmii tämän näennäisesti yksinkertaisen kudelman kokoon tehden siitä niin monikerroksisen ja syvän. Sitä ihailen.

Lukupäiväkirjaan

Marjo Näkki; Hepoa Tallinnaan

Täytyy tunnustaa, että kirjan nimi se houkutteli ensimmäisenä. Mielleyhtymä tiettyyn valkoiseen aineeseen oli varma ja sitähän siinä vähän haettiinkin. Jo kirjan nimi siis antaa viitteitä kirjan sisällöstä, huumori kukkii ja kielellä leikitään.

Yksinkertaisuudessaan kirja on STT:n toimittajan omakohtainen kertomus elämästään Tallinnassa kahden vuoden ajalta, jolloin hän toimi ulkomaan kirjeenvaihtajana. Sen jälkeen...enpäs kerrokaan.

Näkki kuvaa elämää tiedonvälityksen kulisseissa niin riemukkaasti, että välillä ei tiedä, lukeeko hykerryttävää mediasatiiria, kiinnostavasta näkökulmasta kirjoitettua kuvausta Baltian nykytilanteesta vai vetävää viihderomaania nuoren sinkkunaisen seikkailuista ulkomailla.

Siinäpä se yksinkertaisuudessaan vaikka hieman kyllä väittäisin takakannen liioitelleen. Kirja oli hyvä, täytyy myöntää. Ja nauroinkin usein. Välillä ihailin kirjoittajan kielenkäyttöä, sitä ilotulitusta, jota hän sai sanoillaan aikaan. Huumori oli onnistunutta ja kirjoittaja hallitsi sen, mutta välillä en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Osa teksteistä oli, niin, ihan ok, mutta en aina saanut niistä kiinni. Onneksi kuitenkin enemmistö tekstistä oli sitä onnistunutta. Ja suurena plussana oli se, että kirjoittaja oli uskaltanut laittaa itsensä täysillä peliin. Siinä hän oli onnistunut ja sitä ihailin.

Ja lukisin Näkin tekstejä vielä lisääkin. Seuraavaa kirjaa odotellessa siis...